• Kirjat

Karl Kautskyn teos Tie valtaan (1909) julkaistiin ajankohtana, jolloin Kautskyn kiinnostuksen painopiste oli siirtynyt 1890-luvulla alkaneesta, Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen (SPD) revisionistista siipeä vastaan käydystä polemiikista puolueen vasemman laidan näkemysten arvostelemiseen. SPD:n vasemmisto oli saanut tuulta purjeisiinsa Venäjän vallankumouksesta 1905 sekä Saksassa samana vuonna käydystä kaivosteollisuuden lakkotaistelusta, ja Rosa Luxemburgin pamfletti Reformismi vai vallankumous? (1906) on ehkä tunnetuin esimerkki vasemmiston yrityksistä vetää yhteen näiden tapahtumien opetukset työväenliikkeelle.

Jos Kautsky ei ollut hyväksynyt revisionistien suuntautumista hallitusyhteistyöhön liberaalin porvariston kanssa, hän ei myöskään hyväksynyt vasemmistosiiven näkemyksiä ulkoparlamentaarisesta yleislakkotaisteluista, jota hän – tosin tässä teoksessa Luxemburgia ja muita yksilöimättä – piti “anarkismina” ja “syndikalismina”. Sinänsä hän ei vastustanut lakkoja painostuskeinona, mutta yhteiskunnan muuttamisen välineenä hän tuomitsi ne seuraavanlaisella järkeilyllä: jos työväenliikkeellä ei vielä ole (vaalikannatuksella mitattua) kansan enemmistöä takanaan, ei vallankumouksellinen yleislakko voi onnistua, jolloin sellaisen tavoitteleminen on tuhoisaa seikkailupolitiikkaa; jos taas enemmistö on, ei vallankumoukselliselle yleislakolle ole mitään tarvetta.

Suhteuttaessaan omia näkemyksiään puolueensa oikeiston ja vasemmiston näkemyksiin Tie valtaan tulee määritelleeksi Kautskyn “keskustalaisen” linjan pääpiirteet.

“[E]i ole kysymys siitä, eikö meidän pitäisi käyttää porvarispuolueiden keskisiä erimielisyyksiä työväenluokan eduksi. […] Kielletään vain, että olisi mahdollista, että työväenluokan puolue voisi yhdessä porvarillisten puolueiden kanssa säännöllisellä tavalla muodostaa hallituksen tai hallituspuolueen, joutumatta sen kautta voittamattomiin ristiriitaisuuksiin, joiden johdosta sen täytyisi joutua haaksirikkoon.” (S. 15.)

“Kansanvaltaisuus […] ei poista vastakohtia, eikä työnnä syrjään niiden päämäärää, mutta sen vaikutus estää ylöspäin pyrkiviä luokkia ryhtymästä ratkaisemaan tehtäviä, joihin se ei vielä kykene, ja se vaikuttaa senkin, että hallitsevat luokat eivät kieltäydy tekemästä myönnytyksiä silloin kun niillä ei ole enää voimaa kieltäytymistä tukemassa. Kehityksen suunta ei sen kautta muutu, mutta sen kulku tulee tasaisemmaksi ja rauhallisemmaksi. […] Tätä n.s. rauhallista luokkataistelumenettelytapaa, joka ei turvaudu sotilaallisiin keinoihin, vaan parlamenttarismiin, lakkoihin, mielenosotuksiin, sanomalehdistöön y. m. samanlaisiin painostuskeinoihin, voidaan jokaisessa maassa sitä paremmin käyttää, mitä vaikutusvaltaisemmat niiden kansanvaltaiset laitokset ovat, mitä suurempi on väestön valtiollinen ja taloudellinen äly ja itsehillintä.” (S. 56-57.)

“Sosialidemokratialla sitä vastoin ei ole vähintäkään syytä tällaiseen epätoivon politikkaan [kansalaissotaan], ennemmin on sillä syytä huolehtia siitä, että tämä raivokohtaus, jos se kerran on välttämätön, ainakin lykkääntyy niin pitkälle eteenpäin kuin mahdollista, jotta se puhkee vasta silloin kun työväenluokka on kyllin voimakas ilman muuta kukistamaan raivoavat ja taltuttamaan ne, että kohtaus on viimeinen ja että sen aiheuttamat hävitykset ja uhrit, joita se vaatii, ovat mahdollisimman pieniä.

“Sen täytyy senvuoksi välttää kaikkea, vieläpä taistellakin sitä vastaan, mikä olisi hallitsevien luokkien tarkotuksetonta yllyttämistä, mikä antaisi niiden valtiomiehille aihetta kiihottaa porvaristoa ja sen liepeillä juoksijoita sosialistisyöjähulluuteen.” (S. 59.)

Näin kirjoittaessaan Kautsky ei tosin lyönyt kantaansa lukkoon (“ei ehdottomasti vallankumousta eikä ehdottomasti laillisuuttakaan”, s. 49), mutta samalla valinta nimenomaisesti ilmentää hänen pyrkimystään luovia oikeiston ja vasemmiston välissä kannattamalla toisaalta parlamenttienemmistön valloittamiseen tähtäävää politiikkaa (vastineena vasemmiston yleislakkopolitiikalle), toisaalta porvariyhteistyön torjumista (vastineena oikeiston luokkayhteistyölle).

Kysymys imperialistivaltojen välisen sodan mahdollisuudesta joutuu käsillä olevassa teoksessa niin ikään suurennuslasin alle, ja Kautskyn siitä tekemät poliittiset johtopäätökset ovat ristiriidassa sen kanssa, millaista linjaa hän sittemmin kannatti ensimmäisen maailmansodan aikana.

“Maailman sota käy ihan uhkaavaksi, mutta sota merkitsee vallankumousta. Vuonna 1891 oli Engelsin mielestä, meille suureksi onnettomuudeksi sodan puhkeaminen, joka loppuisi vallankumoukseen ja saattaisi meidät ennenaikaisesti valtion peräsimeen. Jonkun aikaa voisi työväenluokka olevia valtiollisia oloja hyväkseen käyttämällä kulkea varmemmin eteenpäin, kuin sodan synnyttämän vallankumouksen uhkapelillä.

“Senjälkeen on asema paljo muuttunut. Työväenluokka on niin vahvistunut, että se voi suuremmalla levollisuudella ottaa sodan vastaan. Eikä se voi enää puhua ennenaikaisesta vallankumouksesta, kun se jo on imenyt nykyisestä valtiollisesta perustasta niin paljo voimia, kuin niistä lähti, kun tämän perustan toisellaiseksi muuttaminen on tullut sen edelleen kohoamisen ehdoksi.” (S. 120.)

Epäilemättä muun muassa ylläolevan näkemyksen vuoksi teos kuuluu niihin, joita Vladimir Lenin piti toisen internationaalin hajoamisen jälkeenkin yhtenä Kautskyn ensimmäistä maailmansotaa edeltävistä keskeisistä teoksista, joissa hän “oli vielä marxilainen”, ennen 1914 tapahtunutta siirtymistään “sosiaalisovinismin” leiriin. Tästä näkökulmasta voi kuulostaa yllättävältä, että Kautsky kallistuu tässä Leninin ylistämässä teoksessaan varsin pitkälti parlamenttienemmistön valloittamiseen tähtäävän taktiikan puoleen ja torjuu “syndikalistiset” yleislakkohankkeet. (“Syndikalismin” tuomitseminen merkitsi samalla myös puolueen johtavan roolin kannattamista.)

Ensimmäisen maailmasodan jälkeen Kautskyn ja bolševikkien välisessä polemiikissa Lenin väitti Kautskyn hylänneen muun muassa käsillä olevassa teoksessa kannattamansa proletariaatin diktatuurin, mutta tällöin häneltä jäi näkemättä, että Kautsky oli tarkoittanut käsitteellä lähinnä parlamenttienemmistön valtaamista. Tosiasiassa työväenvalta proletariaatin valtiollisena yksinvaltana parlamentissa oli Kautskyn koko uran – 1880-luvulta lähtien – läpäisevä punainen lanka, josta hän ei missään vaiheessa luopunut.

Tie Valtaan merkitsi yhtäältä Kautskyn hetkellistä radikalisoitumista Venäjän vallankumouksen tapahtumien ansiosta, mutta toisaalta se ei kuitenkaan horjuttanut hänen luottamustaan parlamenttienemmistön valloittamisen tavoitteeseen keinona toimeenpanna sosialistinen vallankumous.

Tässä julkaistun teoksen suomentaja on Erl. Aarnio, ja sen julkaisi Työväen sanomalehti-o.y. Helsingissä 1909. Teoksesta on olemassa myös amerikansuomalaisten Massachusettesissa Yhdysvalloissa vuonna 1910 julkaisema Aku Rissasen suomennos.

>> Karl Kautsky: Tie valtaan (PDF)

• Kirjat

Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen (SPD) kuuluisa Erfurtin ohjelma ja Karl Kautskyn (1854-1938) siihen kirjoittama perusteluosa julkaistiin vuonna 1891. Jo paria vuotta myöhemmin Kautsky julkaisi Erfurtin ohjelmaan välittömästi liittynyttä keskustelua koskevan kirjan, Parlamentarismi, kansanlainsäädäntö ja sosialidemokratia (1893), jossa hän otti tehtäväkseen argumentoida sosiaalidemokraattisessa liikkeessä niin sanottua välitöntä kansanlainsäädäntöä kannattavia tahoja vastaan.

Aihetta oli sivuttu jo Erfurtin ohjelmassa, jossa Kautsky oli maininnut vain, ettei kansanlainsäädännöstä ole “nykyaikaisen suurvaltion” kohdalla tarpeen puhua sen pitempään (Kautsky 2010, 218-219). Mutta erityisesti sveitsiläiset sosiaalidemokraatit pitivät asiaa edelleen esillä ja vastustivat muun muassa SPD:n sanomalehden, Vorwärtsin, palstoilla Erfurtin ohjelman kansanlainsäädännölle julistamaa tuomiota. Tästä johtuen Kautsky katsoi tarpeelliseksi esittää pitemmän perustelun kansanlainsäädännön sopimattomuudesta, kun sitä muutoin ei puolueen taholta vielä ollut tuomittu.

Teos alkaa katsauksella välittömän kansanlainsäädännön historiaan, mihin lukeutuu myös heimoyhteiskuntien aika, jolta kaudelta ei ole kirjoitettua historiaa. Esitys seurailee klassiseen marxilaiseen tyyliin tuotantotapojen kehitystä ja niitä vastaavia vallankäytön muotoja (“raakalaisesta” talonpojaksi, talonpojasta käsityöläiseksi, kaupunkien kehitys talouselämän keskuksiksi jne.), ja saapuu lopulta nykypäivään käsittelemään vuosisadan vaihteen sosiaalidemokraattisen liikkeen käytännöllisiä kysymyksiä.

Kansanlainsäädännöllä Kautsky tarkoittaa sveitsiläisen Karl Rittinghausenin esitystä 1860-luvulta, jonka mukaan edustuslaitokset johtavat kansan pettämiseen, ja siksi koko kansan on laadittava lait suoraan omissa kokouksissaan. Kautsky lainaa Rittinghausenin aihetta käsittelevää teosta:

“Heti kun joku varma, laissa määrättävä luku valtion kansalaisia vaatii, että joku asia on otettava kansan päiväjärjestykseen, niin pian kun tuo luku kansalaisia vaatii jotain uutta lakia jostakin asiasta tahi reformia tahi jonkun vanhan lain kumoamista on ministeristö velvollinen määrätyn ajan kuluessa kutsumaan kansan kokoon määrätyksi päiväksi tekemään päätöksiään ja suorittamaan lainlaadintatyötänsä. – – – – –

Lainlaatija-oikeutensa käyttämistä varten jaetaan kansa osastoihin, joista jokaisessa paraiten on 1,000 valtion kansalaista … Jokainen osasto kokoontuu sopivaan huoneustoon …, se valitsee itselleen puheenjohtajan, jonka tehtävänä on johtaa keskustelua. Jokainen kansalainen saa pyytää puheenvuoroa omasta puolestaan valaistakseen asiaa.

Kun keskustelu on päättynyt, antaa jokainen kansalainen äänilippunsa. Äänestyksen jälkeen tekee puheenjohtaja kunnan esimiehelle tarpeelliset selitykset, ilmottaen joka kysymyksen suhteen äänimäärän, joka on annettu asian puolesta tai vastaan. Kunnan esimies kokoaa äänet kunnassaan olevista osastoista, piiriesimies piirissään olevista kunnista, ja lähettää ne maan korkeimmalle virastolle, ministeristölle, jonka tehtävänä on ottaa selvä tuloksista koko maassa, luonnollisesti aina ankaran tarkastuksen alaisena, ja julaista se virallisessa sanomalehdistössä.” (Kautsky 2012, 69-70.)

Kautsky ei hyväksy tätä realistiseksi malliksi, sillä hänen mukaansa se olettaa, että kaikissa rinnakkaisissa kokouksissa – joita on ehkäpä tuhansia ja joille Rittinghausen kuitenkin on myöntänyt täydet toimintavapaudet – käsiteltäisiin samat kysymykset ja siis että niiden äänestystulokset olisivat yhteismitallisia. Kautsky arvostelee Rittinghausenin esimerkkiä maaperän kansallistamista koskevasta laista:

“Rittinghausen ajattelee, että voidaan olla ainoastaan maaperän yksityisomistuksen puolella tai sitä vastaan. Hän on väärässä. Yksityisomistuksen puolustajien joukossakin on paljon sellaisia, jotka toivovat, että valtio ottaisi haltuunsa monia maa-alueita; ja sen jyrkimpien vastustajienkin joukossa on vain harvoja, jotka tahtovat yhdellä iskulla jo ensi yönä ottaa valtion huostaan kaikki maat. […] Jotkut tahtovat jättää koko sen maaomaisuuden, joka kuuluu pienviljelijöille edelleenkin yksityisomaisuudeksi. Toiset äänestäisivät ehkä ainoastaan metsien, toiset taas vuorikaivosten, lopuksi suuri joukko äänestäisi kaupunkimaaomaisuuden, jotkut ehkä vain viljelemättömän maan valtion huostaan ottamisen puolesta j. n. e. Yksin jo ensimäinen kysymys antaa tilaisuuden satoihin sovitelmiin.” (Emt., 72-73.)

Kautsky tähdentää myös sitä, että lakien laadinnassa on kyse paljon muustakin kuin vain äänestämisestä. Rittinghausen tuntuu Kautskyn hänen teoksistaan siteeraamien kohtien perusteella suhtautuneen asiaan varsin yksioikoisesti, sillä hänen kokoustensa äänestystulosten perusteella laaditaan lakiteksti,

“joka on selvä ja yksinkertainen ja jolla on se etu, ettei se tee mahdolliseksi useammanlaatuisia tulkitsemisia, kuten useimmat meidän kamariemme laatimat lait. […] Jos kansan päätös on ilmaissut todella oikean periaatteen, niin seuraavat tästä kaikki johtopäätökset niin yksinkertaisina ja niin vähälukuisina sekä selväpiirteisinä, että jokainen voi helposti luoda yleissilmäyksen, saattaa vaivatta tajuta ja yhdistää ne.”

Kautskyn mukaan lain sanamuoto ei ole lainkaan yksinkertainen asia, ja sitä paitsi eri lait eivät saa olla keskenään ristiriidassa.

“Jos lainlaadinnan pitää olla tehokas, niin täytyy sen olla myöskin yhtenäinen. Yksityisten lakien täytyy olla keskenänsä sopusoinnussa, ne eivät saa olla ristiriitaisia. Yhtenäisyyden luominen lainlaadintaan ja sen säilyttäminen siinä on tärkeä tehtävä. Se kuuluu lakitieteelle ja siinä suhteessa on lakimiesten apu lakienlaadinnassa tosiaankin välttämätön.” (Emt., 81.)

“Lain täytäntöönpanijoiden, virastojen, mielivallalla on sitä suurempi vaikutusala mitä epätarkempi laki on. […] Eivät siis turhan vuoksi parlamenteissa kiivaimmat taistelut koske lain sanamuotoa, eikä turhaan kaikkialla parlamenttien työjärjestys säädä mahdollisimman paljon turvakeinoja intohimoista, liian nopeata lain kokoonkyhäämistä vastaan.” (Emt., 83-84.)

“Kuka tahtoisi kieltää, ettei siinä [lakiesitysten käsittelyssä parlamentissa] tuhlattaisi paljo aikaa, puhuttaisi puuta heinää? Mutta meistä tuntuu siltä, kuin ei tämä olisi ainoastaan parlamentarismin, vaan yleensä jokaisen vapaan keskustelun omituisuus tai, jos niin tahdotaan, varjopuoli. Jos tämä on todistus parlamentarismia vastaan, silloin on se myöskin todistus kokoontumisvapautta ja painovapautta vastaan.” (Emt., 86.)

Kansanlainsäädännön arvostelulla Kautsky ei kuitenkaan halua tuomita esimerkiksi Sveitsissä jo tuolloin yleisesti käytössä ollutta kansanäänestystä lakiesityksistä tai kansalaisten aloiteoikeutta lakien säätämiseksi. Hän ei pidä niitä “keinona edustusjärjestelmän syrjäyttämiseksi, vaan ainoastaan keinona sen kansanvaltaistuttamiseksi, kansan valvonnan ja tarkastuksen alaiseksi saattamista varten.” (Emt., 143.)

“Referendum on kansan oikeus äänestää eräissä tapauksissa kansaneduskunnan laatimista lakiehdotuksista. Aloteoikeus on kansan oikeus äänestää lakiesityksistä tai anomuksista sellaisten laatimiseen, joita tehdään sen omasta keskuudesta. […] Mutta referendum ja aloteoikeus eivät missään osota taipumusta tekemään edustuslaitosta tarpeettomaksi. Se päinvastoin on näiden edellytyksenä. Miltei kaikkialla on lakien laatiminen jäänyt näiden kokousten huoleksi. Referendum suo kansalle ainoastaan oikeuden lausua mielipiteensä kantonineuvoston ja liittokokouksen laatimista laeista. Mutta aloteoikeus antaa useimmiten nimenomaan, muuten säännöllisesti ainakin todellisuudessa kansalle ainoastaan oikeuden esittää edustajakokoukselleen kehotuksia tai vaatimuksia joidenkuiden erikoisesti mainittujen lakien laatimisesta. Lakitekstin sepittäminen jää edustuskokouksen tehtäväksi.

Referendumin ja aloteoikeuden tarkotuksena ei ole lopettaa lakialaativaa keskusvaltaa, parlamenttia, vaan vahvistaa kansanvaikutusvaltaa siihen, tehdä se kansasta riippuvammaksi.” (Emt., 62-63.)

Kautsky kuitenkin huomauttaa, että tämänkään tyylinen parlamentarismia suorempi kansanvalta ei ole mikään yleispätevä periaate, jota työväenliikkeen tulisi ajaa aina ja kaikissa olosuhteissa. Keskeinen sosialidemokraattisen liikkeen esittämä kysymys hänen mukaansa – erotuksena “vanhan koulun radikaliseen demokratiaan” – ei ole se, miten eri valtainstituutiot edistävät “yleensä kansanvaltaa, vaan vaikuttavatko ne ja missä määrin erikoisesti köyhälistön valtaan ja kehityskulkuun”. (Emt., 147.) Tältä pohjalta tulee harkittavaksi mm., miten suoran demokratian käyttöönotto vaikuttaisi maissa, joissa suurin osa väestöstä on maaseudulla asuvia talonpoikia.

“Kun parlamentarismi pyrkii asettamaan valtiollisen painopisteen suurkaupunkiväestön keskuuteen, asettaa tämä [välitön kansanlainsäädäntö] sen väestöjoukkojen keskuuteen, jotka kaikkialla, Englantia lukuunottamatta, nykyisin vielä etupäässä asuvat maaseuduilla ja maaseutukaupungeissa. Välitön lainlaadinta riistää suurkaupunkien väestöltä heidän erikoisen valtiollisen vaikutuksensa ja antaa sen maalaisväestölle. […] Tosiasia on, että maaseutuväestö joka maassa on taloudellisesti ja valtiollisesti enin takapajulla.” (Emt., 149-150.)

Kautsky kehottaakin näin sosiaalidemokraattista liikettä vastustamaan sellaisia (näennäisiä) kansanvallan muotoja, jotka tosiasiassa toimivat kansanedustuslaitoksista enemmän tai vähemmän riippumattomien valtaapitävien lyömäaseina. Niinpä kansanäänestys- ja aloiteoikeuksien käyttöönoton

“tärkeimpänä edellytyksenä on, ettei valtiossa ole ylenmäärin keskitettyä, kansan eduskuntaan nähden itsenäistä valtiovaltaa. Missä sellainen on, missä parlamentarismi on ainoastaan valeparlamentarismia, ja tällainenhan on asiaintila nykyisin vielä useimmissa Europan valtioissa, siellä ei parlamentarismin heikontaminen välittömän lainlaadinnan kautta koidu kansalle vaan hallitukselle hyödyksi, tykkänään jättäen huomioonottamatta sen, että ‘vahvan hallituksen’ aikana voi välitön lainlaadinta ylipäänsä tulla käytäntöön ainoastaan siinä muodossa, että vetoaminen kansaan tapahtuu ainoastaan silloin, kun se on hallitukselle sopivaa. Sellaisen hallituksen aikana, jonka todellisuudessa rajottamattomasti käytettävissä on nykyaikaisen valtion suunnaton koneisto väestön mielipiteiden muovailemiseksi täytyy äsken mainittujen välittömän lainlaadinnan varjopuolten – vanhoillisen maaseudun suosiminen vallankumouksellisten suurkaupunkien kustannuksella, puolueiden hajottaminen ja toisiinsa sotkeminen – tulla esille mitä pahimmissa muodoissa.” (Emt., 161-162.)

“[V]älitön lainlaadinta tulisi ‘kansanvaltaisen’ itsevaltiuden, uudenaikaisen keisarismin perustaksi.” (Emt., 163.)

Kautskyn ja Erfurtin ohjelman kannattama “parlamentin tekeminen kansasta riippuvaiseksi” kansanäänestysten ja aloiteoikeuden avulla on osa suomalaisenkin työväenliikkeen perintöä, sillä Erfurtin ohjelman tätä koskevat kohdat käännettiin suoraan Suomen sosialidemokraattisen puolueen Forssan ohjelmaan, jonka “lähimpiin vaatimuksiin” kuuluu mm. “Välitön lainsäädäntö-oikeus kansalle lakien esittämis- ja hylkäämisoikeuden kautta.” (SDP 1903.)

Sosialismi.netin tässä julkaisema versio perustuu Sosialistisen aikakauslehden vuonna 1907 Helsingissä julkaisemaan Erl. Aarnion suomennokseen. Kieliasu on jätetty ennalleen toimituksellisia muutoksia lukuunottamatta.

Kirja on Sosialismin kirjasto -sarjan kahdeksas julkaisu.

>> Karl Kautsky: Parlamentarismi, kansanlainsäädäntö ja sosialidemokratia (PDF)

Lähteet:

Kautsky, Karl. 2012. Parlamentarismi, kansanlainsäädäntö ja sosialidemokratia (PDF). Tampere: Sosialismi.net.

Kautsky, Karl. 2010. Erfurtin ohjelma (PDF). Tampere: Sosialismi.net.

SPD. 1903. Forssan ohjelma. Poliittisten ohjelmien tietovaranto.

• Kirjat

Eduard Bernstein julkaisi teoksensa Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät vuonna 1899 keskellä puolueessa käytyä niin sanottua revisionismikeskustelua, jossa Bernstein oli itse tiiviisti osallisena. Teos on eräänlainen yhteenveto hänen näkemyksistään ja esityksistään siitä, minkälaista marxilaisuutta ja sille pohjautuvaa poliittista strategiaa sosialistisen liikkeen tulisi ajaa.

Teos alkaa Bernsteinin näkemyksellä “perinteisen” marxilaisuuden filosofisista ja taloustieteellisistä ydinväitteistä, mistä edetään teoksen varsinaiseen ytimeen, marxilaisuuden uudistamiseen (“revisiointiin”) ja sen perusteluihin. Bernsteinin analyysin mukaan siihen asti Saksan sosialidemokraattisessa puolueessa noudatettu marxilaisuus ei vastannut kapitalismin nykytilan ja yhteiskunnan tuolloista kehitystä. Hän piti vanhingollisena, että tästä huolimatta “puhdasoppiset” toistelevat vanhoja fraaseja ja kaavoja ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Lisäksi Bernsteinin arvion mukaan klassinen marxilaisuus sisälsi monia kielteisiä piirteitä muun muassa poliittisen strategian osalta.

Bernsteinin keskeisimmät väitteet ovat:

• Hegeliläinen dialektiikka on johtanut sosialistisessa liikkeessä metafyysiseen kaavauskovaisuuteen. Siinä missä menneisyyden osalta saattoivat sosialisti-intellektuellitkin jo hyväksyä se, että asioiden kehitys kulkee varsin monimutkaisesti, niin “tulevaisuuteen, etenkin hyvin läheiseen tulevaisuuteen nähden olisi marxilaisen opin mukaan asian laita toisin. […] Tässä ei ole kysymys ainoastaan jonkun valtiollisen liikkeen mahdollisuuksien arvioimisesta liian suuriksi […] vaan puhtaasti mietiskelevästä ajatuskokeesta.” (s. 39.)
• Marxin ja Engelsin vanha blanquilainen oppi vallankumouksesta ja pakkoluovutuksesta on vahingollinen. “Marxilaisuus on voittanut blanquilaisuuden ainoastaan menettelytapaan [väkivaltaiseen kapinaan] nähden. Mutta se ei ole voinut täydesti vapautua blanquilaisesta katsantokannasta, mikäli tämä koskee vallankumouksellisen väkivallan kykyä luoda sosialistiseen suuntaan uudestaan nykyaikainen yhteiskunta, jota kykyä se liian suureksi arvioi” (s. 53). Pelkkä repiminen ei riitä, on mietittävä myös rakentamista.
• Marxilainen oppi lisäarvosta (“liika-arvosta”) ja yhteiskunnallisesta työajasta kärsii abstraktiudesta, samoin kuin dialektiset ajatuskuviot yleensäkin. Arvo käy “puhtaaksi ajatusilmiöksi, aivan kuin Gossen-Jevons-Böhmin koulussa »ylin hyöty-arvo». Molempien pohjana on todellisuus, mutta molemmat muodostuvat abstraktsioneista.” (s. 67-68.)
• Marx jättää analyysissaan monia seikkoja käsittelemättä, “jotta ristiriitojen yhteiskunnallinen vaikutus näyttäytyy paljoa voimakkaamaksi ja välittömämmäksi kuin mitä se todellisuudessa on. […] Lukijalle jääpi käsitys, että pääomanomistajain luku yhä pienenee – ellei ehdottomasti – niin ainakin työläisluokan laajenemiseen verrattuna. […] Mutta niin ei suinkaan ole asian laita.” (s. 77.) Myöskään tuotantoyksiköiden koko ei jatkuvasti kasva. “Jos tekniikan ja ammattikeskityksen herkeämätön kehitys yhä lisääntyvissä teollisuushaaroissa on tosiasia […] –, niin on samoin totta se, että suuressa joukossa teollisuushaaroja pienet ja keskikokoiset yritykset osottautuvat täydelleen yhtä elonhaluisiksi kuin suuretkin.” (s. 93.94.)
• Kapitalismi ei ole niin kriisialtista kuin yleisesti sosialistisessa liikkeessä uskotaan. “Liikatuotanto on jossakin määrin välttämätön. Mutta liikatuotanto yksityisteollisuuksissa ei vielä tiedä yleistä pulaa [ja] selvä on, että kuta rikkaampi maa ja kuta kehittyneemmät sen kredittiolot – tätä ei ole sekoitettava liikanaiseen säästäväisyyteen kredittiin nähden –, sitä vähemmän tämä viimemainittu vaikutus on todenmukainen. Tässä näet lisääntyvät tasoittamisen mahdollisuudet. […] Vaikkapa pulat sen [kulkulaitosten alalla tapahtuneen vallankumouksen] kautta eivät olisikaan maailmasta hävinneet, ovat kuitenkin mahdollisuudet vaikeampiin häiriöihin rahamarkkinoilla, syntyneinä laajojen ja vaikeasti tarkastettavien keinottelujen johdosta, melkoisessa määrässä vähentyneet.” (s. 119-120.)
• Sosialismin edellytyksinä pidetään yleisesti kapitalistisen talouden korkealle kehittynyttä tilaa ja työväen luokkapuolueen valtiovaltaa. Teollisuus kuitenkaan ei tilastojen valossa näytä kovin keskittyneeltä edes edistyneimmissä maissa (s. 136), ja myöskin “työväenluokka” koostuu useista kerroksista, jotka yhteisen vihollisen kukistettuaan huomaisivat eroavaisuutensa (s. 142). Valtio ei kykene ottamaan haltuunsa “edes kaikkia suur- tai keskikokoisiakaan yrityksiä”, joten asialistalle kannattaa ottaa lähinnä tuotanto- ja kulutusosuuskuntien toimintamahdollisuuksien kartoitus (s. 150). Mahdollisuudet arvioidaan hyviksi.
• Luokkadiktatuurin tavoite on hylättävä. Tilalle otettava demokratia, joka “on samalla keino ja tarkoitus” (s. 198). Vaikkakaan demokratia ei merkitse luokkien poistamista, niin siinä “puolueet ja niiden takana seisovat luokat pian oppivat tuntemaan valtansa rajat, ja oppivat koettelemaan voimiaan ainoastaan siinä, missä he asianhaarojen perustuksella mahdollisesti voivat toivoa onnistuvansa.” (s. 200.) “Sosialidemokratian koko käytännöllinen toiminta tarkoittaa sellaisten olosuhteitten ja edellytysten luomista, jotka tekevät mahdolliseksi ja takaavat uudenaikaisen yhteiskuntajärjestelyn kehittymisen korkeampaan muotoon ilman puistattavia purkauksia. […] Luokkadiktaturi kuuluu alhaisempaan kultturiin”. (s. 203.)

Teos päättyy osioon, jossa Bernstein selventää kuuluisaa lausahdustaan siitä, miten “minusta on vähäarvoista se, mitä sanotaan sosialismin lopputarkoitukseksi, kun sitävastoin liike on minulle kaikki kaikessa”.

“Entä lopullinen päämäärä? Niin, se pysyy vain lopullisena päämääränä. »Työväenluokan päämääränä . . . ei ole minkäänlaisten valmiitten tuulentupien toteuttaminen kansanpäätöksien kautta. Se tietää itsellänsä olevan monta taistelua taisteltavana saavuttaakseen oman vapautuksensa ja samalla myös tuon korkeamman elämänmuodon, jota nykyinen yhteiskunta oman taloudellisen kehityksensä kautta vastustaa, se tietää, että sen tuota samaa tarkoitusta varten on kulkeminen läpi kokonaisen jonon historiallisia kehitysasteita, joiden kestäessä sekä ihmiset että asianhaarat kokonaan voivat muuttua. Sillä ei ole mitään aatteita toteutettavina, sen on vain asettaminen vapauteen ne uuden yhteiskunnan elimet, jotka jo ovat kehittyneet kukistuvan bourgeoisiyhteiskunnan helmassa.» Siten sanoo Marx »Der Bürgerkrieg in Frankreich» nimisessä teoksessaan. Tämä lauselma oli minulla mielessäni, ellei jokainen sen kohta, niin ainakin sen pääpiirteet, kun kirjoitin tuon lauseen lopullisesta päämäärästä.” (s. 269, 272.)

Sosialismi.netin tässä julkaisema teksti on ilmestynyt alunperin S. ja A. Tarjanteen suomennoksena vuonna 1906.

>> Eduard Bernstein: Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät (PDF)

• Kirjat

Lev Davidovitš Bronstein, paremmin tunnettu nimellä Lev Trotski (1879-1940), oli yksi Lokakuun vallankumouksen ja sen jälkeisen bolshevikkipuolueen keskeisistä hahmoista, mutta hänen kirjoituksiaan on suomeksi saatavilla erittäin vähän. Vielä 1920-luvun alussa Venäjältä käsin toiminut SKP käänsi ja julkaisi joitakin hänen kirjoituksiaan, mutta jo vuosikymmenen alkupuolella Venäjän kommunistien valtataistelut suistivat Trotskin sivuraiteelle. Tällöin myös Moskovalle uskolliset kommunistipuolueet alkoivat suhtautua häneen hylkiönä.

Sosialismi.net julkaisee Teemu Luojolan englannista kääntämän ja toimituksen korjauksilla varustetun version Trotskin teoksesta Kapitalismin kuolinkamppailu ja neljännen internationaalin tehtävät, joka tunnetaan lyhyemmin nimellä Siirtymäohjelma. Asiakirja hyväksyttiin neljännen internationaalin perustamiskokouksessa vuonna 1938.

Vaikka Yhdysvalloissa ja monissa Keski-Euroopan maissa – erityisesti Ranskassa – trotskilaiset saivat toisen maailmansodan jälkeen jonkin verran jalansijaa, säilyi Suomessa ote erittäin tiukasti “virallisen” kommunistipuolueen käsissä. Suomessa trotskilaiset saati maolaiset eivät onnistuneet valtaamaan tilaa SKP:ltä. Muutamien suomalaisten trotskilaisjärjestöjen 1960- ja 70-luvulla julkaisemia lehtiä – Luokkataistelu, Neuvostovalta, Työväenvalta – ei löydy edes yliopistojen kirjastoista tai Kansan arkistosta.

Trotskilaiset yrittivät uutta maihinnousua 1990-luvulla Kommunistinuorista kuoriutuneen, trotskilaisuuden cliffiläistä suuntausta edustavan Sosialistiliiton myötä. Tuolloin kuitenkin kaikki muutkin kommunistijärjestöt olivat jo tuntuvassa alamäessä, eikä Sosialistiliiton onnistunut kääntää suuntaa.

Neuvostoliitosta vuonna 1929 karkotettu Trotski oli kaikesta huolimatta vastustanut ajatusta uudesta internationaalista ja rinnakkaisista kommunistipuolueista aina 1930-luvun alkuun asti, mutta Adolf Hitlerin nousu valtaan vuonna 1933 ja Kominternin kyvyttömyys muodostaa yhteistä rintamaa sosiaalidemokraattien kanssa muuttivat hänen mielensä. Kun ensimmäisessä Hitlerin voiton jälkeen järjestämässään toimeenpanevan komitean istunnossa Komintern julisti, että Hitlerin voitolla ei ole merkitystä ja että Saksan kommunistien linja – jonka mukaan sosiaalidemokraatit olivat sosiaalifasisteja ja Hitleriäkin vaarallisempia – on ollut täysin oikea, ryhtyi Trotski vaatimaan uuden internationaalin perustamista.

Neljännen internationaalin perustava kokous järjestettiin Pariisissa syyskuussa 1938. Paikalla oli 21 henkilöä eri maista, heidän joukossaan osanottajien tietämättä myös NKVD:n agentti Mark Zborowski.

Siirtymäohjelma alkaa poliittisen tilanteen ja työväenliikkeen tehtävien arvioinnilla. Objektiiviset olosuhteet sosialistiselle vallankumoukselle ovat täysin kypsyneet, mutta vallankumousta ei ole tapahtunut “proletariaatin johdon historiallisesta kriisistä” johtuen. Työväenluokka kapinoi kaikkialla, “mutta joka kerta heidän omat konservatiiviset byrokraattiset koneistonsa estävät heitä” suorittamasta historiallista tehtäväänsä.

Sosiaalidemokraattien ohella myös kommunistinen internationaali on epäonnistunut, sillä “‘kansanrintaman’ Lokakuun vallankumouksen lipun alla toteuttama sovitteleva politiikka tuomitsi työväenluokan voimattomuuteen ja tasoitti tien fasismille.”

Poliittisen tilannearvion jälkeen Siirtymäohjelma muotoilee strategiaa, joka pyrkii kuromaan umpeen reformismin ja vallankumouksellisuuden välisen kuilun siirtymävaatimuksilla:

“On välttämätöntä auttaa joukkoja löytämään päivittäisen taistelun prosessissa silta nykyisten vaatimusten ja vallankumouksen sosialistisen ohjelman välillä. Tämän sillan tulisi sisältää siirtymävaatimusten järjestelmä, joka juontaa juurensa tämän päivän olosuhteista ja työväenluokan laajojen kerrosten tämänhetkisestä tietoisuudesta ja joka vääjäämättä ohjaa lopulliseen johtopäätökseen: vallan valloittamiseen proletariaatin toimesta.”

Ohjelma sisältää lukuisia siirtymävaatimuksia kapitalismin kriisin konkreettisiin olosuhteisiin. Esimerkiksi työttömyyttä vastaan käytävää taistelua varten ohjelma esittää seuraavaa:

“Taistelua työttömyyttä vastaan ei pidä tarkastella ilman laajan ja rohkean julkisten töiden organisoinnin vaatimista. Mutta julkisilla töillä voi olla jatkuva ja eteenpäin vievä merkitys yhteiskunnalle, kuten myös työttömille itselleen, vain kun ne tehdään osaksi yleissuunnitelmaa, joka laaditaan kattamaan melkoinen määrä vuosia. Tämän suunnitelman puitteissa työläiset vaatisivat jatkoa julkisissa laitoksissa sille työlle, jonka yksityiset työpaikat kriisin tuloksena lopettavat. Työläisten valvonta sellaisissa tapauksissa korvattaisiin suoralla työläisten johdolla.”

Siirtymäohjelma on alunperin kirjoitettu venäjäksi ja julkaistu ensimmäiseksi Bjulletin oppozitsii -lehdessä. Yleisesti käännökset on kuitenkin tehty asiakirjan ranskankielisestä versiosta. Sosialismi.netin julkaiseman suomennoksen perustana on alkuperäistä venäjänkielistä versiota vasten tarkistettu englanninnos.

>> Lev Trotski: Siirtymäohjelma (PDF)

Siirtymäohjelma on Sosialismin kirjasto -sarjan seitsemäs julkaisu.

• Kirjat

Vuonna 1899 kirjoitetulla pamfletilla Sozialreform oder Revolution? Rosa Luxemburg osallistuu 1890-luvun lopulla Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen sisällä kiivaana käyneeseen keskusteluun. Linjakamppailu henkilöityi erityisesti Eduard Bernsteinin ja Karl Kautskyn välille. Pamfletillaan Luxemburg tuo keskustelun laajemman yleisön ulottuville ja puolustaa “ortodoksista” marxilaisuutta bernsteinilaista uudistavaa linjaa vastaan.

Brita Polttila (1920–2008) suomensi tämän vuonna 1971 Huutomerkki-sarjassa ilmestyneen kirjan otsikolla Yhteiskunnallinen uudistustyö vai vallankumous. Tässä julkaisussa otsikko on muuttunut muotoon Reformismi vai vallankumous?, koska se kuvaa pamfletin sisältöä alkuperäistä otsikkoa paremmin: Teoksessaan Luxemburg käsittelee sosialistisen työväenliikkeen jakoa toisaalta vähittäisiä yhteiskunnallisia uudistuksia kannattavaan reformistiseen linjaan ja toisaalta vallankumousta kannattavaan linjaan. Kumpikin suuntaus kannattaa tietenkin yhteiskunnallisia uudistuksia eli reformeja. Suuntausten ero on siinä, että toinen linjaus painottaa toimintaa “tässä ja nyt”, kapitalismin oloissa, toinen vallankumousta eli sosialismin ja kommunismin päämäärää.

Luxemburgin kritiikin kohteena oleva Eduard Bernstein oli eräs Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen johtajista. Hän oli juuri julkaissut kirjan Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät (1899), jossa kiisti että kapitalismin kriisit voisivat johtaa vallankumoukseen. Hän polemisoi vastaan Kautskyn kannattamaa käsitystä, jossa kapitalismi tuottaa itse oman tuhonsa. Vastoin perinteisiä marxilaisia näkemyksiä Bernstein uskoi, että työläisten varallisuus tulee kasvamaan, eikä varallisuus keskity, vaan päinvastoin tulee hajautumaan.

Euroopassa ei ollut pariin vuosikymmenneen ollut sotia eikä kriisejä, joten kapitalismikin tuntui rauhoittuneen. Saksassa vaurastumisesta oltiin saatu nauttia jo 1873 lamasta lähtien ja samalla lisäksi ammattiliitot ja osuuskunnat olivat vahvistuneet. Näistä syistä johtuen Bernstein katsoi, että vallankumous ei enää ollut tarpeellinen. Vallankumouksellisen päämäärän sijasta olisi keskityttävä saavutettavissa oleviin reformeihin. Tunnetun (ja jossain määrin kontekstistaan irrotetun) sitaatin mukaan Bernsteinille “päämäärä ei ole mitään, liike on kaikki.” Reformistisen suuntauksen nousuun 1800-luvun lopun Saksassa oli vaikuttanut paitsi varallisuuden kasvu, myös päivänpoliittisiin kysymyksiin keskittyvää käytännöllistä linjaa kannattaneen sosiaalidemokraattisen parlamenttiryhmän vaikutus. Lisäksi puolueelle muodostunut laaja byrokratia koki reformismin vallankumouksellista politiikkaa läheisemmäksi valinnaksi. Tässä tilanteessa Luxemburg osallistui keskusteluun omalla terävällä kirjoituksellaan, josta tuli klassikko.

Pamfletin käsittelemä kiista vaikuttaa edelleen ajankohtaiselta: merkittävimpänä sosialistista vasemmistoa jakavana tekijänä on jo yli sadan vuoden ajan säilynyt valinta joko “käytännöllisemmän”, arvopolitiikkaan keskittyvän suunnan, tai “utooppisemman”, päämäärähakuisen suunnan välillä. Kysymys kuuluu: reformismi vai vallankumous?

>> Rosa Luxemburg – Reformismi vai vallankumous (PDF)

• Kirjat

Karl Kautskyn Erfurtin ohjelma (1892) on tunnetuin toisen internationaalin marxilaisen opin tiivistys ja muodostaja. Ennen ensimmäistä maailmansotaa kirja oli käännetty jo kuudelletoista kielelle. Kirja on Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen Erfurtissa vuonna 1891 hyväksymän ohjelman periaatteellisen puolen selitys.

Puolueohjelma jakautui periaatteelliseen ja käytännölliseen puoleen. Käytännöllisen osan (jota käsitellään lyhyesti myös tämän kirjan viimeisessä luvussa) selityksen laati Eduard Bernstein. Se oli muiden muassa Suomen sosiaalidemokraattisen puolueen vuoden 1903 Forssan ohjelman pohjana.

Tässä julkaistava Erfurtin ohjelman periaatteellisen puolen esitys jakaantuu kolmeen osaan: Ensimmäisenä määritellään nykyisen yhteiskunnan ja sen kehityksen tunnusmerkit. Seuraavaksi kirjassa esitellään sosiaalidemokratian päämäärä ja viimeiseksi keinot, joiden avulla päämäärä saavutetaan.

Kautskyn kirjaa voidaan pitää toisen internationaalin marxilaisuuden parhaimpana ja selkeimpänä esityksenä. Toinen internationaali oli Saksan sosiaalidemokraattien ja Kautskyn hegemoniaa, vaikka monet puolueet 1900-luvun alussa siirtyivätkin oikeistolaisempaan suuntaan. Saksalaisen sosiaalidemokratian vahva ohjelmallinen perspektiivi ja organisoituminen antoivat sille voimaa. Saksalaisen marxismin vaikuttavuutta lisäsi myös Saksan vahva taloudellinen, poliittinen ja henkinen asema Euroopassa. Muut sosiaalidemokraatit muotoilivat ohjelmansa seuraten Erfurtin ohjelmaa.

Teosta voidaan arvostella myös vulgaarin marxismin muodostajaksi. Kirja määritteli “ortodoksisen” marxismin suunnan aina siihen saakka, kunnes ensin maailmansota ja etenkin lokakuun 1917 Venäjän vallankumous muodostivat merkittävät jakolinjat sosiaalidemokraattisen liikkeen sisälle. Toisen internationaalin marxismin vaikutus kuitenkin jatkui edelleen vahvana koko työväenliikkeessä anarkistisia suuntauksia lukuun ottamatta.

Ensimmäistä kertaa Erfurtin ohjelma ilmestyi suomeksi J. K. Karin suomentamana vuonna 1899. Seitsemännen saksalaisen painoksen pohjalta käännetty M. V. Vuolukan kustantamana vuonna 1907 Tampereella ilmestynyt laitos on tämän Sosialismin kirjasto -sarjan viidennen julkaisun pohjana. Kieliasussa ja ulkoasussa on pitäydytty vanhassa tyylissä. Siirtymistä kirjan osista toisiin on helpotettu kirjanmerkein ja linkityksin.

>> Karl Kautsky – Erfurtin ohjelma (PDF)

• Kirjat

Vuodenvaihteessa 1851-1852 kirjoittamassaan esseessä Louis Bonaparten brumairekuun kahdeksastoista (Der achtzehnte Brumaire des Louis Bonaparte) Karl Marx analysoi Ranskan vuosien 1848-1851 vallankumoustapahtumia ja tarkastelee porvarillisen valtion poliittista olemusta, esittäen materialistisen tulkinnan tapahtumien kulusta ja valtiosta.

“Eri omistusmuotojen, yhteiskunnallisten olemassaolon ehtojen perustalta nousee kokonainen päällysrakennelma erilaisia ja omalaatuisia tunteita, kuvitelmia, ajattelutapoja ja elämänkatsomuksia. Koko luokka luo ja muovaa ne aineellisten ehtojen ja vastaavien yhteiskunnallisten suhteiden pohjalta. Yksilö, joka saa ne perinteiden ja kasvatuksen kautta, saattaa kuvitella, että juuri ne muodostavat hänen toimintansa varsinaiset vaikuttimet ja lähtökohdan” (s. 46).

Brumairekuun 18. päivä (marraskuun 9.) viittaa Ranskan direktoriohallinnon lakkauttaneeseen vallankaappaukseen vuonna 1799. Ensimmäiseksi thermidorina poliitikoista koostuva direktoraatti oli kaatanut Robespierren diktatuurin ja brumairena Napoleon Bonaparte kaappasi vallan direktoraatilta. Marxin teoksen otsikon Louis Bonaparte viittaa Napoleonin veljenpoikaan Charles Louis Napoléon Bonaparteen (1808–1873). Hänet valittiin Ranskan kansalliskokoukseen syyskuussa 1848 ja saman vuoden joulukuussa Ranskan toisen tasavallan presidentiksi. Syksyllä 1851 alkoi kansannousu, joka uhkasi hallitsevaa eliittiä. Työläiset nousivat kapinaan jonka Bonaparte kukisti verisesti. Joulukuussa hän kaappasi vallan ja kruunasi itsensä keisari Napoleon III:ksi.

Marxin essee on alunperin tarkoitettu artikkeleiksi Joseph Weydemeyerin lehteen Die Revolution. Se julkaistiin vihkosena Weydemeyerin toimesta Yhdysvalloissa 1852. Toinen uudistettu ja jonkin verran lyhennetty painos julkaistiin vuoden 1869 kesällä. Kolmas painos julkaistiin Friedrich Engelsin toimittamana ja esipuheella varustettuna 1885.

Tässä julkaistava suomennos perustuu vuoden 1869 toisen painoksen tekstiin. Valittujen teosten kolmiosaisessa laitoksessa teos sijoittuu ensimmäiseen osaan s. 356–441, kuusiosaisessa laitoksessa kolmanteen osaan s. 141–259 (molemmat kokoelmat on julkaissut Kustannusliike Edistys, Moskova).

>> Karl Marx – Louis Bonaparten brumairekuun kahdeksastoista (pdf)

Marxin Brumairekuun kahdeksastoista on Sosialismin kirjasto -sarjan neljäs julkaisu.

• Kirjat

Jos Vladimir Leniniltä on luettava yksi teos, se voisi olla tämä vuonna 1916 otsikolla Imperialismi, kapitalismin uusin etappi julkaistu pamfletti. Kirjassa Lenin pyrkii selvittämään ensimmäisen maailmansodan ja sosialistisen vasemmiston lamaannuksen syitä ja esittää näkemyksensä kapitalismin kehitysvaiheesta.

Pari vuotta aiemmin Leninin oli yllättänyt tilanne, jossa Euroopan sosiaalidemokraattiset puolueet asettuivat puolustamaan ensimmäistä maailmansotaa ja “kansallista etua” kansainvälisen solidaarisuuden sijaan. Pamfletissaan Lenin hyödynsi muun muassa Nikolai Buharinin ja Rudolf Hilferdingin analyyseja sekä liberalistisia ja oikeistososialistisia kirjoittajia. Heidän kauttaan sekä omien tutkimustensa pohjalta Lenin esitti radikaalille työväenliikkeelle suunnatun strategisen analyysin ja yhteenvedon vallinneesta kapitalismista sekä läntisen työväenliikkeen laimenemisen syistä.

Sosialismi.netin julkaisu perustuu Teosten 22. osan suomennokseen, johon on tehty joitakin tyylillisiä muutoksia. Imperialismi kapitalismin korkeimpana vaiheena on Sosialismin kirjasto -sarjan kolmas julkaisu.

>> Vladimir Lenin – Imperialismi kapitalismin korkeimpana vaiheena (pdf)

Leninin imperialismikäsityksen tiivis esitys ja kritiikki sisältyy verkkolehti Megafonin numerossa 3/09 ilmestyneeseen artikkeliin Finansoituminen ja Leninin finanssipääoman kritiikki.

• Kirjat

Pjotr Kropotkinin (1842-1921) vuonna 1892 Pariisissa julkaistu teos Leivän valloitus kuuluu anarkistisen työväenliikkeen klassikoihin. Sen suomensi ensimmäisen kerran Kaapo Murros jo vuonna 1906 nimellä Taistelu leivästä, ja nyt Sosialismi.netissä julkaistu versio perustuu Santeri Rissasen vuonna 1919 ilmestyneeseen käännökseen.

Teoksessa Kropotkin puolustaa anarkokommunistista yhteiskuntanäkemystä, jonka mukaan työtätekevät ihmiset eivät tarvitse yksityisomistusta, byrokraatteja, hallitusta eivätkä valtiollisia tai kunnallisia parlamentteja järjestääkseen asiansa kaikkia tyydyttävällä tavalla. Hän puolustaa jokaisen oikeutta toimeentuloon ja vapautta tehdä tai olla tekemättä valitsemaansa työtä, ja arvioi vallankumouksellisen työväenliikkeen muiden suuntausten esittämiä näkemyksiä mm. yksityisomistusta, tuotteiden jakoa ja vallankumouksen suorittamistapaa koskien.

Kropotkinin teos ja sen sisältämä ihmisten vapaaseen yhteenliittymiseen perustuvan yhteiskunnan kuvailu nostaa lukijansa joutavan pikkupolitikoinnin suosta suoraan peruskysymysten äärelle. Sen yhteiskunnallinen sanoma tietää paikkansa yhtä hyvin kuin sata vuotta sittenkin, ja on sisällöltään jopa hätkähdyttävä muistutus aikana, jolloin saa lukea lähinnä kiivailua siitä, tulisiko yksityisen vai valtiollisen tahon toimia kapitalistina tuottamassa myytävää tavaraa markkinoiden nieluun.

Leivän valloitus on Sosialismin kirjasto -sarjan toinen julkaisu.

>> Pjotr Kropotkin – Leivän valloitus (pdf)

• Kirjat

Paul Lafarguen vuonna 1880 ensimmäistä kertaa julkaistu pamfletti Oikeus laiskuuteen oli pitkään yhtä suosittu kuin toinen, reilut 30 vuotta aiemmin julkaistu vallankumouksellinen pamfletti, Kommunistinen manifesti.

Lafarguen teos on kritiikkiä kapitalistista työn järjestystä kohtaan, ja on kirjoitettu vastalauseeksi yleiselle sosiaali­demokraattiselle vaatimukselle “oikeus työhön”.

Nyt laman aikana vaatimus oikeudesta laiskuuteen voi tuntua tuhoontuomitulta, mutta juuri siksi sitä onkin nyt tuotava esiin. Lama on kapitalismin “korjausliike”, joka voi helposti antaa yrityksille mahdollisuuksia entistä tehokkaampaan työvoiman hyväksikäyttöön, kuten on jo tapahtunutkin. Erityisesti “prekaariiliikkeen” esillä pitämä vaatimus perustulosta, joka on noussut akateemisten vaikuttajien kautta (vesittyneessä muodossa) myös puolueidenkin ohjelmiin, on myös teema johon Lafarguen teos kytkeytyy.

Kirja aloittaa Sosialismi.netin julkaisusarjan Sosialismin kirjasto, jossa julkaistaan yhteiskunnallisesti merkittäviä klassikkoteoksia.

>> Paul Lafargue: Oikeus laiskuuteen (pdf)

Teoksen anonyymiksi jäänyt suomentaja on todennäköisesti nuori Väinö Tanner.