Karl Kautskyn teos Tie valtaan (1909) julkaistiin ajankohtana, jolloin Kautskyn kiinnostuksen painopiste oli siirtynyt 1890-luvulla alkaneesta, Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen (SPD) revisionistista siipeä vastaan käydystä polemiikista puolueen vasemman laidan näkemysten arvostelemiseen. SPD:n vasemmisto oli saanut tuulta purjeisiinsa Venäjän vallankumouksesta 1905 sekä Saksassa samana vuonna käydystä kaivosteollisuuden lakkotaistelusta, ja Rosa Luxemburgin pamfletti Reformismi vai vallankumous? (1906) on ehkä tunnetuin esimerkki vasemmiston yrityksistä vetää yhteen näiden tapahtumien opetukset työväenliikkeelle.

Jos Kautsky ei ollut hyväksynyt revisionistien suuntautumista hallitusyhteistyöhön liberaalin porvariston kanssa, hän ei myöskään hyväksynyt vasemmistosiiven näkemyksiä ulkoparlamentaarisesta yleislakkotaisteluista, jota hän – tosin tässä teoksessa Luxemburgia ja muita yksilöimättä – piti “anarkismina” ja “syndikalismina”. Sinänsä hän ei vastustanut lakkoja painostuskeinona, mutta yhteiskunnan muuttamisen välineenä hän tuomitsi ne seuraavanlaisella järkeilyllä: jos työväenliikkeellä ei vielä ole (vaalikannatuksella mitattua) kansan enemmistöä takanaan, ei vallankumouksellinen yleislakko voi onnistua, jolloin sellaisen tavoitteleminen on tuhoisaa seikkailupolitiikkaa; jos taas enemmistö on, ei vallankumoukselliselle yleislakolle ole mitään tarvetta.

Suhteuttaessaan omia näkemyksiään puolueensa oikeiston ja vasemmiston näkemyksiin Tie valtaan tulee määritelleeksi Kautskyn “keskustalaisen” linjan pääpiirteet.

“[E]i ole kysymys siitä, eikö meidän pitäisi käyttää porvarispuolueiden keskisiä erimielisyyksiä työväenluokan eduksi. […] Kielletään vain, että olisi mahdollista, että työväenluokan puolue voisi yhdessä porvarillisten puolueiden kanssa säännöllisellä tavalla muodostaa hallituksen tai hallituspuolueen, joutumatta sen kautta voittamattomiin ristiriitaisuuksiin, joiden johdosta sen täytyisi joutua haaksirikkoon.” (S. 15.)

“Kansanvaltaisuus […] ei poista vastakohtia, eikä työnnä syrjään niiden päämäärää, mutta sen vaikutus estää ylöspäin pyrkiviä luokkia ryhtymästä ratkaisemaan tehtäviä, joihin se ei vielä kykene, ja se vaikuttaa senkin, että hallitsevat luokat eivät kieltäydy tekemästä myönnytyksiä silloin kun niillä ei ole enää voimaa kieltäytymistä tukemassa. Kehityksen suunta ei sen kautta muutu, mutta sen kulku tulee tasaisemmaksi ja rauhallisemmaksi. […] Tätä n.s. rauhallista luokkataistelumenettelytapaa, joka ei turvaudu sotilaallisiin keinoihin, vaan parlamenttarismiin, lakkoihin, mielenosotuksiin, sanomalehdistöön y. m. samanlaisiin painostuskeinoihin, voidaan jokaisessa maassa sitä paremmin käyttää, mitä vaikutusvaltaisemmat niiden kansanvaltaiset laitokset ovat, mitä suurempi on väestön valtiollinen ja taloudellinen äly ja itsehillintä.” (S. 56-57.)

“Sosialidemokratialla sitä vastoin ei ole vähintäkään syytä tällaiseen epätoivon politikkaan [kansalaissotaan], ennemmin on sillä syytä huolehtia siitä, että tämä raivokohtaus, jos se kerran on välttämätön, ainakin lykkääntyy niin pitkälle eteenpäin kuin mahdollista, jotta se puhkee vasta silloin kun työväenluokka on kyllin voimakas ilman muuta kukistamaan raivoavat ja taltuttamaan ne, että kohtaus on viimeinen ja että sen aiheuttamat hävitykset ja uhrit, joita se vaatii, ovat mahdollisimman pieniä.

“Sen täytyy senvuoksi välttää kaikkea, vieläpä taistellakin sitä vastaan, mikä olisi hallitsevien luokkien tarkotuksetonta yllyttämistä, mikä antaisi niiden valtiomiehille aihetta kiihottaa porvaristoa ja sen liepeillä juoksijoita sosialistisyöjähulluuteen.” (S. 59.)

Näin kirjoittaessaan Kautsky ei tosin lyönyt kantaansa lukkoon (“ei ehdottomasti vallankumousta eikä ehdottomasti laillisuuttakaan”, s. 49), mutta samalla valinta nimenomaisesti ilmentää hänen pyrkimystään luovia oikeiston ja vasemmiston välissä kannattamalla toisaalta parlamenttienemmistön valloittamiseen tähtäävää politiikkaa (vastineena vasemmiston yleislakkopolitiikalle), toisaalta porvariyhteistyön torjumista (vastineena oikeiston luokkayhteistyölle).

Kysymys imperialistivaltojen välisen sodan mahdollisuudesta joutuu käsillä olevassa teoksessa niin ikään suurennuslasin alle, ja Kautskyn siitä tekemät poliittiset johtopäätökset ovat ristiriidassa sen kanssa, millaista linjaa hän sittemmin kannatti ensimmäisen maailmansodan aikana.

“Maailman sota käy ihan uhkaavaksi, mutta sota merkitsee vallankumousta. Vuonna 1891 oli Engelsin mielestä, meille suureksi onnettomuudeksi sodan puhkeaminen, joka loppuisi vallankumoukseen ja saattaisi meidät ennenaikaisesti valtion peräsimeen. Jonkun aikaa voisi työväenluokka olevia valtiollisia oloja hyväkseen käyttämällä kulkea varmemmin eteenpäin, kuin sodan synnyttämän vallankumouksen uhkapelillä.

“Senjälkeen on asema paljo muuttunut. Työväenluokka on niin vahvistunut, että se voi suuremmalla levollisuudella ottaa sodan vastaan. Eikä se voi enää puhua ennenaikaisesta vallankumouksesta, kun se jo on imenyt nykyisestä valtiollisesta perustasta niin paljo voimia, kuin niistä lähti, kun tämän perustan toisellaiseksi muuttaminen on tullut sen edelleen kohoamisen ehdoksi.” (S. 120.)

Epäilemättä muun muassa ylläolevan näkemyksen vuoksi teos kuuluu niihin, joita Vladimir Lenin piti toisen internationaalin hajoamisen jälkeenkin yhtenä Kautskyn ensimmäistä maailmansotaa edeltävistä keskeisistä teoksista, joissa hän “oli vielä marxilainen”, ennen 1914 tapahtunutta siirtymistään “sosiaalisovinismin” leiriin. Tästä näkökulmasta voi kuulostaa yllättävältä, että Kautsky kallistuu tässä Leninin ylistämässä teoksessaan varsin pitkälti parlamenttienemmistön valloittamiseen tähtäävän taktiikan puoleen ja torjuu “syndikalistiset” yleislakkohankkeet. (“Syndikalismin” tuomitseminen merkitsi samalla myös puolueen johtavan roolin kannattamista.)

Ensimmäisen maailmasodan jälkeen Kautskyn ja bolševikkien välisessä polemiikissa Lenin väitti Kautskyn hylänneen muun muassa käsillä olevassa teoksessa kannattamansa proletariaatin diktatuurin, mutta tällöin häneltä jäi näkemättä, että Kautsky oli tarkoittanut käsitteellä lähinnä parlamenttienemmistön valtaamista. Tosiasiassa työväenvalta proletariaatin valtiollisena yksinvaltana parlamentissa oli Kautskyn koko uran – 1880-luvulta lähtien – läpäisevä punainen lanka, josta hän ei missään vaiheessa luopunut.

Tie Valtaan merkitsi yhtäältä Kautskyn hetkellistä radikalisoitumista Venäjän vallankumouksen tapahtumien ansiosta, mutta toisaalta se ei kuitenkaan horjuttanut hänen luottamustaan parlamenttienemmistön valloittamisen tavoitteeseen keinona toimeenpanna sosialistinen vallankumous.

Tässä julkaistun teoksen suomentaja on Erl. Aarnio, ja sen julkaisi Työväen sanomalehti-o.y. Helsingissä 1909. Teoksesta on olemassa myös amerikansuomalaisten Massachusettesissa Yhdysvalloissa vuonna 1910 julkaisema Aku Rissasen suomennos.

>> Karl Kautsky: Tie valtaan (PDF)