Eduard Bernstein julkaisi teoksensa Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät vuonna 1899 keskellä puolueessa käytyä niin sanottua revisionismikeskustelua, jossa Bernstein oli itse tiiviisti osallisena. Teos on eräänlainen yhteenveto hänen näkemyksistään ja esityksistään siitä, minkälaista marxilaisuutta ja sille pohjautuvaa poliittista strategiaa sosialistisen liikkeen tulisi ajaa.

Teos alkaa Bernsteinin näkemyksellä “perinteisen” marxilaisuuden filosofisista ja taloustieteellisistä ydinväitteistä, mistä edetään teoksen varsinaiseen ytimeen, marxilaisuuden uudistamiseen (“revisiointiin”) ja sen perusteluihin. Bernsteinin analyysin mukaan siihen asti Saksan sosialidemokraattisessa puolueessa noudatettu marxilaisuus ei vastannut kapitalismin nykytilan ja yhteiskunnan tuolloista kehitystä. Hän piti vanhingollisena, että tästä huolimatta “puhdasoppiset” toistelevat vanhoja fraaseja ja kaavoja ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Lisäksi Bernsteinin arvion mukaan klassinen marxilaisuus sisälsi monia kielteisiä piirteitä muun muassa poliittisen strategian osalta.

Bernsteinin keskeisimmät väitteet ovat:

• Hegeliläinen dialektiikka on johtanut sosialistisessa liikkeessä metafyysiseen kaavauskovaisuuteen. Siinä missä menneisyyden osalta saattoivat sosialisti-intellektuellitkin jo hyväksyä se, että asioiden kehitys kulkee varsin monimutkaisesti, niin “tulevaisuuteen, etenkin hyvin läheiseen tulevaisuuteen nähden olisi marxilaisen opin mukaan asian laita toisin. […] Tässä ei ole kysymys ainoastaan jonkun valtiollisen liikkeen mahdollisuuksien arvioimisesta liian suuriksi […] vaan puhtaasti mietiskelevästä ajatuskokeesta.” (s. 39.)
• Marxin ja Engelsin vanha blanquilainen oppi vallankumouksesta ja pakkoluovutuksesta on vahingollinen. “Marxilaisuus on voittanut blanquilaisuuden ainoastaan menettelytapaan [väkivaltaiseen kapinaan] nähden. Mutta se ei ole voinut täydesti vapautua blanquilaisesta katsantokannasta, mikäli tämä koskee vallankumouksellisen väkivallan kykyä luoda sosialistiseen suuntaan uudestaan nykyaikainen yhteiskunta, jota kykyä se liian suureksi arvioi” (s. 53). Pelkkä repiminen ei riitä, on mietittävä myös rakentamista.
• Marxilainen oppi lisäarvosta (“liika-arvosta”) ja yhteiskunnallisesta työajasta kärsii abstraktiudesta, samoin kuin dialektiset ajatuskuviot yleensäkin. Arvo käy “puhtaaksi ajatusilmiöksi, aivan kuin Gossen-Jevons-Böhmin koulussa »ylin hyöty-arvo». Molempien pohjana on todellisuus, mutta molemmat muodostuvat abstraktsioneista.” (s. 67-68.)
• Marx jättää analyysissaan monia seikkoja käsittelemättä, “jotta ristiriitojen yhteiskunnallinen vaikutus näyttäytyy paljoa voimakkaamaksi ja välittömämmäksi kuin mitä se todellisuudessa on. […] Lukijalle jääpi käsitys, että pääomanomistajain luku yhä pienenee – ellei ehdottomasti – niin ainakin työläisluokan laajenemiseen verrattuna. […] Mutta niin ei suinkaan ole asian laita.” (s. 77.) Myöskään tuotantoyksiköiden koko ei jatkuvasti kasva. “Jos tekniikan ja ammattikeskityksen herkeämätön kehitys yhä lisääntyvissä teollisuushaaroissa on tosiasia […] –, niin on samoin totta se, että suuressa joukossa teollisuushaaroja pienet ja keskikokoiset yritykset osottautuvat täydelleen yhtä elonhaluisiksi kuin suuretkin.” (s. 93.94.)
• Kapitalismi ei ole niin kriisialtista kuin yleisesti sosialistisessa liikkeessä uskotaan. “Liikatuotanto on jossakin määrin välttämätön. Mutta liikatuotanto yksityisteollisuuksissa ei vielä tiedä yleistä pulaa [ja] selvä on, että kuta rikkaampi maa ja kuta kehittyneemmät sen kredittiolot – tätä ei ole sekoitettava liikanaiseen säästäväisyyteen kredittiin nähden –, sitä vähemmän tämä viimemainittu vaikutus on todenmukainen. Tässä näet lisääntyvät tasoittamisen mahdollisuudet. […] Vaikkapa pulat sen [kulkulaitosten alalla tapahtuneen vallankumouksen] kautta eivät olisikaan maailmasta hävinneet, ovat kuitenkin mahdollisuudet vaikeampiin häiriöihin rahamarkkinoilla, syntyneinä laajojen ja vaikeasti tarkastettavien keinottelujen johdosta, melkoisessa määrässä vähentyneet.” (s. 119-120.)
• Sosialismin edellytyksinä pidetään yleisesti kapitalistisen talouden korkealle kehittynyttä tilaa ja työväen luokkapuolueen valtiovaltaa. Teollisuus kuitenkaan ei tilastojen valossa näytä kovin keskittyneeltä edes edistyneimmissä maissa (s. 136), ja myöskin “työväenluokka” koostuu useista kerroksista, jotka yhteisen vihollisen kukistettuaan huomaisivat eroavaisuutensa (s. 142). Valtio ei kykene ottamaan haltuunsa “edes kaikkia suur- tai keskikokoisiakaan yrityksiä”, joten asialistalle kannattaa ottaa lähinnä tuotanto- ja kulutusosuuskuntien toimintamahdollisuuksien kartoitus (s. 150). Mahdollisuudet arvioidaan hyviksi.
• Luokkadiktatuurin tavoite on hylättävä. Tilalle otettava demokratia, joka “on samalla keino ja tarkoitus” (s. 198). Vaikkakaan demokratia ei merkitse luokkien poistamista, niin siinä “puolueet ja niiden takana seisovat luokat pian oppivat tuntemaan valtansa rajat, ja oppivat koettelemaan voimiaan ainoastaan siinä, missä he asianhaarojen perustuksella mahdollisesti voivat toivoa onnistuvansa.” (s. 200.) “Sosialidemokratian koko käytännöllinen toiminta tarkoittaa sellaisten olosuhteitten ja edellytysten luomista, jotka tekevät mahdolliseksi ja takaavat uudenaikaisen yhteiskuntajärjestelyn kehittymisen korkeampaan muotoon ilman puistattavia purkauksia. […] Luokkadiktaturi kuuluu alhaisempaan kultturiin”. (s. 203.)

Teos päättyy osioon, jossa Bernstein selventää kuuluisaa lausahdustaan siitä, miten “minusta on vähäarvoista se, mitä sanotaan sosialismin lopputarkoitukseksi, kun sitävastoin liike on minulle kaikki kaikessa”.

“Entä lopullinen päämäärä? Niin, se pysyy vain lopullisena päämääränä. »Työväenluokan päämääränä . . . ei ole minkäänlaisten valmiitten tuulentupien toteuttaminen kansanpäätöksien kautta. Se tietää itsellänsä olevan monta taistelua taisteltavana saavuttaakseen oman vapautuksensa ja samalla myös tuon korkeamman elämänmuodon, jota nykyinen yhteiskunta oman taloudellisen kehityksensä kautta vastustaa, se tietää, että sen tuota samaa tarkoitusta varten on kulkeminen läpi kokonaisen jonon historiallisia kehitysasteita, joiden kestäessä sekä ihmiset että asianhaarat kokonaan voivat muuttua. Sillä ei ole mitään aatteita toteutettavina, sen on vain asettaminen vapauteen ne uuden yhteiskunnan elimet, jotka jo ovat kehittyneet kukistuvan bourgeoisiyhteiskunnan helmassa.» Siten sanoo Marx »Der Bürgerkrieg in Frankreich» nimisessä teoksessaan. Tämä lauselma oli minulla mielessäni, ellei jokainen sen kohta, niin ainakin sen pääpiirteet, kun kirjoitin tuon lauseen lopullisesta päämäärästä.” (s. 269, 272.)

Sosialismi.netin tässä julkaisema teksti on ilmestynyt alunperin S. ja A. Tarjanteen suomennoksena vuonna 1906.

>> Eduard Bernstein: Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät (PDF)