Pietarissa vuonna 1920 julkaistu Yrjö Sirolan kirjoituskokoelma sisältää Sirolan enimmäkseen Venäjällä toimivien suomenkielisten kommunistien sanomalehtiin (Vapaus ja Kumous) kirjoittamia juttuja, mutta myös muutamia puheita sekä Venäjän vallankumouksessa mukana olevien bolshevikkien haastatteluja. Myös muutamassa ulkomaisessa työväenlehdessä julkaistu kirjoitus on otettu kokoelmaan mukaan.
Yrjö Sirola pakeni Venäjälle Suomen työväenvallankumouksen epäonnistuttua keväällä 1918. Sirola oli ollut punaisen Suomen kansanvaltuuskunnan opetusministeri, ja häntä olisi odottanut Suomessa melko varma kuolemantuomio.
Kuten monet muutkin Suomen vallankumouksen pakolaiset Venäjällä, Sirola koki Venäjän vallankumouksen saavutusten johdosta nopean kääntymyksen siihen asti noudatetulta suomalaisen sosiaalidemokratian “kautskylaiselta” linjalta bolshevismin kannajaksi, mitä tässä kokoelmassa julkaistut kirjoituksetkin vuosilta 1918–1919 vahvasti heijastavat. Tuohon aikaan Venäjällä perustetun Suomalaisen Kommunistisen Puolueen (SKP) piirissä ajatteltiin vielä Suomenkin työläisten nousevan pian uuteen aseelliseen kapinaan, minkä Sirolan suomalaisille työläisille suunnatut kirjoituksetkin osaltaan dokumentoivat.
Suuri osa kirjoituksista on vallitsevan hetken kulutukseen valmistettuja propagandatekstejä, jotka antavat lukijalle kuvan sen aikuisista tunnelmista, mutta eivät juuri valaise vallankumouksen tapahtumia tai kirjoittajan omia syvempiä mietteitä näkemästään ja kokemastaan. Onneksi tämänkinlaisia kirjoituksia löytyy, ja niinpä kokoelman mielenkiintoisinta antia ovat huoltokomissaari Aleksandra Kollontain, korkeimman talousneuvoston jäsen Juri Larinin sekä erikoiskomiteassa (tšekassa) toimivan “toveri Petersin” haastattelut sekä proletkult-liikkeen esittely.
Joukkoliike ja vallankumous sisältää Karl Kautskyn ja Anton PannekoekinDie Neue Zeit -lehden sivuilla vuosina 1911–1912 käymän menettelytapakeskustelun joukkoliikkeiden ja ulkoparlamentaarisen toiminnan luonteesta ja merkityksestä – sekä yleisellä tasolla että erityisesti torjuttaessa eurooppalaisen sodan vaaraa. Tekstit kokosi ja suomensi Yrjö Sirola työskennellessään Suomalaisen työväenopiston opettajana Duluthissa, Yhdysvalloissa. Käännökset julkaisi kirjana Työmies Kustannusyhtiö Hancockissa, Michiganissa vuonna 1912.
Kautskyn lokakuussa 1911 Die Neue Zeitissa julkaistu artikkeli alkaa kahdenlaisen joukkoliikkeen erittelyllä. Yhtäältä oli nähtävissä kapitalismin kehitykseen liittyvä keskittyminen yhä laajempiin järjestöihin, niin työväen kuin kapitalistienkin taholla; tätä kautta “tulevat valtiolliset ja taloudelliset taistelut yhä enemmän suurten joukkojen liikkeiksi.” Toisaalta tämä järjestäytynyt liike Kautskyn mukaan sekoitetaan “järjestymättömien, tilapäisesti kokoon tulleitten ja taas hajalle meneväin kansanjoukkojen »kadun»” äkilliseen valtiolliseen ja taloudelliseen liikehtimiseen (s. 8–9). Kautsky keskittyy kirjoituksessaan pohdiskelemaan järjestäytymättömän joukon liikkeen merkitystä ja mahdollisuuksia.
Järjestäytymättömän joukon liike
Kautskyn keskeinen kysymys tässä ensimmäisessä artikkelissa on: “Mitä voi järjestymätön joukko saada aikaan? Mitä voimme siltä odottaa?” (S. 11.) Hänen vastauksensa tähän kysymykseen on, että järjestäytymätön joukko voi kyllä pystyä hävittämään, mutta ei rakentamaan jotakin hävittämänsä tilalle.
“Kansanjoukossa, jota sietämätön sorto painaa tai suuri vaara uhkaa, voi helposti pitemmittä miettimisittä syntyä yhtenäinen tahto poistaa ne henkilöt tai laitokset, jotka joukolle ovat sen sorron tai vaaran näkyvimpinä edustajina. Mutta niin yksinkertaista ei ole niiden tilalle asettaa uusia.” (S. 20.)
Järjestöihin järjestäytymättömän kansanjoukon liikehtimisen syyt ovat myös jossain määrin satunnaisia.Tällä huomiolla Kautsky haluaa argumentoida niitä vastaan, joiden mielestä “joukolla, Krapotkinin sanoja käyttääksemme, »aina on oikea tunto asemasta,» ja että se aina hävittää vain sellaista, mikä yhteiskunnallisen kehityksen eduksi ansaitsee hävittämisen.” (S. 23.) Hän kirjoittaa:
“Usein ovat kiihtymyksen syyt sellaiset, että vallanpitäjät ovat mieskohtaisesti viattomat, kuten on laita katovuoden. Mutta vallanpitäjät ovat nykyisen sorron ja riistämisjärjestelmän hyödynottajia ja saavat vastata syntyvästä kurjuudesta joka tapauksessa. […] [Joukkojen kurjuus] vie kapinallisiin purkauksiin ja joukkoliikkeisiin vallitsevaa hallitusjärjestelmää vastaan. Jos se on taantumuksellinen, vaikuttavat ne edistyksellisesti. Jos se on edistyksellinen, voi niissä ilmetä taantumuksellisia pyrkimyksiä.” (S. 23–24.)
Järjestymättömien joukkoliikkeiden kohdalla on huomioitava myös, että “joukko voi kyllä taistella, mutta ei — joukkona — laatia lakeja eikä hallita valtiota. Sen on aina jätettävä tämä pienille ryhmille, joko henkilöille, joilla riistäjinä on siihen riittävästi aikaa tai sitä varten palkatuille edustajille tai virkamiehille.” (S. 25.)
“Joukkoliikkeen historiallinen vaikutus ei siis riipu vain siitä, voittaako se ja missä määrin, mitä henkilöitä tai laitoksia se panee peräytymään tai poistaa, vaan myös siitä, minkä laatuisia ovat ne ainekset, joiden vallalle joukon voitto teki tietä.” (S. 26.)
Lopuksi on ymmärrettävä, että tämän kaltaisia joukkoliikkeitä ei voida millään päätöksellä synnyttää, vaan ne syntyvät erilaisten sattumien yhdistelmistä, joita ei voi hallita.
“Näitä edellytyksiä ei voi mielin määrin synnyttää eivätkä ne silloin esiinny, kun joukkoliike olisi paikallaan jonkun etujen kannalta. Monet tällaiset liikkeet ovat tulleet hyvin sopimattomaan aikaan, jolloin niistä oli enemmän haittaa kuin hyötyä, ja toiselta puolen ovat ne usein jääneet tulematta, jolloin ne olisivat olleet hyvin tarpeen.” (S. 27.)
Joukkoliikeiden merkitystä 1900-luvun alussa Kautsky ei kiistä, mutta hän on sitä mieltä, että niiden mahdollisuudet ovat pienemmät kuin esimerkiksi Ranskan vallankumouksen aikoihin tai Saksassa neljä vuosikymmentä aikaisemmin; muun muassa “voimakas sosialidemokratia ja vankat ammattijärjestöt” ovat kaventaneet niiden alaa (s. 47.)
Hollantilainen tähtitieteilijä ja vasemmistososialisti Anton Pannekoek vastasi Kautskylle seuraavan vuoden (1912) heinäkuussa. Hänen mukaansa nykyaikaisen kapitalismin imperialistinen kehitys on luonut olosuhteet, joissa työväenliikkeen välitön joukkotoiminta on muodostunut yhä tärkeämmäksi tekijäksi. Pannekoek esittää, että parlamentaarisen vallan valtaus on harhaluulo (s. 59) ja nostaa esiin teesin, jonka mukaan
“Köyhälistön taistelu ei ole vain taistelua porvariston kanssa valtiovallasta pyrkimysten päämääränä, vaan on taistelua valtiovaltaa vastaan. Yhteiskunnallisen vallankumouksen ratkaistava tehtävä on siis lyhyesti lausuttuna: kohottaa köyhälistön voima niin korkealle, että se on yläpuolella valtion voiman; ja tämän kumouksen sisältö on valtion valtakeinojen tuhoaminen ja lopettaminen köyhälistön valtakeinojen kautta.” (S. 56.)
Parlamentarismilla oli merkityksensä aikaisemmin, jolloin työväenliike ei vielä ollut riittävän voimakas ja päämäärätietoinen, mutta nyt on tilanne muuttunut.
“Tulevissa taisteluissa vallasta [..] [v]allitseva luokka on yrittävä verisin keinoin lyödä työväenliikkeen maahan. Köyhälistö tulee ryhtymään joukkoliikkeisiin, lähtien kokousten ja katumielenosotusten yksinkertaisimmasta muodosta ja edeten suurlakon mahtavimpaan muotoon. […] Taistelu lakkaa vasta silloin, kun lopuksi valtiojärjestön täydellinen tuho on toteutettu. Enemmistön järjestö on silloin osottanut ylivoimaisuutensa, siten että se on tuhonnut hallitsevan vähemmistön järjestön.” (S. 61, 64.)
Pannekoek ei ole huolissaan, että tällaiset taistelut voisivat lyödä työväenliikkeen hajalle, johtaa niiden lakkauttamiseen jne.
“Tuhotkoon vallitseva luokka häikäilemättömästi käyttäen lainlaadinnallista ja poliisivaltaansa järjestöt näennäisesti: silti eivät työläiset kumminkaan muutu entisiksi yksilöllisiksi ihmisiksi, jotka vain oma oikku, oma etu panee liikkeelle. Niissä pysyy sama henki, sama kuri, sama yhdysside, sama solidariteetti, sama järjestyneen toiminnan tottumus kuin niissä oli, ja tämä henki luo itselleen uusia toimintamuotoja. […] Meidän joukkoliikkeemme eivät voi mennä hukkaan; ne eivät ole turhat, vaikka ei asetettua päämäärää saavutetakaan, jopa aika-ajottaiset taka-askeleetkin ovat tulevaa voittoa luomassa. ” (S. 65, 71.)
“Joukkoliikkeet, joihin järjestynyt työväki päättää ryhtyä, vetävät nopeasti köyhälistön laajemmat joukot mukaansa ja kohoavat siten vähitellen koko köyhälistöluokan liikkeiksi. Tällöin haihtuu nykyisin vielä niin suurelta näyttävä erotus järjestyneiden ja järjestymättömäin välillä”. (S. 78.)
Pannekoek arvostelee Kautskyn joukkoliikeanalyysia siitä, ettei se käsittele lainkaan joukon luokkaluonnetta ja että joukon liike voi Kautskyn mukaan olla välillä edistyksellistä, välillä taantumuksellista. Tämä johtuu Pannekoekin mukaan siitä, että Kautsky on “jättänyt marxilaiset apuneuvot kotiin eikä siksi olekaan päässyt tuloksiin” (s. 74). Kautskyn näkemykset merkitsevät Pannekoekin mielestä “toimettoman odotuksen teoriaa“, jossa “passiivina (odotellen) annetaan suurten joukkoliikkeiden luonnonmullistusten lailla tulla, sen sijaan että joka kerran oikeaan aikaan toimivasti käytäisiin niitä järjestämään ja painamaan eteenpäin.” (s. 78, 79).
“Joukkoliikkeiden kretinismi”
Pannekoekin vastausartikkelin julkaisu käynnisti keskustelun, joka jatkui useamman vastauksen ja vastineen sarjana Die Neue Zeitin sivuilla. Täydelliseen yhteisymmärrykseen ei ajatustenvaihdon aikana päästy. Kautsky jatkoi keskustelua mm. arvelemalla, että Pannekoek pitää “nykyistä kansanjoukkoa täydelleen samana kuin proletariaattia että myös näkee koko proletaarisen joukon oletan täynnä luokkatietoisuutta”. Näin ei Kautskyn mukaan ole, ja siten ei myöskään suurlakon käyttö sodan estämiseksi hänen mielestään ole kaikissa tilanteissa mahdollinen, sillä suurlakkoa ei pystytä itsestäänselvästi järjestöpäätöksillä määräämään.
“Missä joukon valtaa kiihkoisänmaallinen sotakuume, siellä on suurlakko mahdoton. […] Kun Pannekoek arvelee, että kansanjoukko kaikissa oloissa, vaikka omakin valtio on se, jonka kimppuun hyökätään, eikä hyökkääjänä, haluaa estää sotaväen liikkeelle panon, voin hänelle huomauttaa, ettei niin sosialidemokratiankaan riveissä löydä monia tovereita, joilla on tuollainen katsantokanta.” (S. 107, 109.)
Kautskyn mukaan Pannekoekin virhe on “pintapuolisessa marxilaisuudessa”, ts. siinä käsityksessä,
“joka riippumatta kaikesta kulloinkin vallinneitten voimasuhteitten tutkimisesta, koettaa johtaa eri kansanluokkien tilanteita ja mielialoja kerta kaikkiaan kaavamaisesti pelkästään palkkatyön ja pääoman vastakohtaa koskevain ajatusjohteitten kautta sekä pitää tätä metoodia marxilaisena, koska se nojautuu marxilaiseen teoriaan. Se unohtaa, että teoria on abstraktsioni, käsitemuodostelma, ei täydellinen, vaan yksinkertaistettu kuva elämästä. […] Mutta tuo yksinkertaistettu marxilaisuus on niin lähellä, niin havainnollinen, niin kansantajuinen, että se aina yhä sukeltaa esille, kun olot ovat sille suotuisat ja joukkovaistot tekevät sen vastaanottamiselle alttiiksi.” (S. 111, 114.)
Kautsky ei myöskään ymmärrä Pannekoekin vaatimusta kapitalistisen valtion tuhoamisesta, osaksi siksi, että Pannekoek “ei missään tarkemmin esitä, mitä hän oikeastaan valtiovallalla ymmärtää” (s. 134).
“Haluaako hän ehkä lopettaa virkamiesten valtiolliset tehtävät? Mutta mehän emme tule puolueessa eikä ammattijärjestöissä toimeen ilman virkailijoita, saatikka sitten valtiohallinnossa. Ei ohjelmammekaan vaadi valtion virkamiesten poistamista, vaan viranomaisten kansanvaltaista valitsemista. Tämäkin vaatimus voi koskea vain ylempiä virkamiehiä, sillä eihän jokaisen kirjurin asettamista varten tarvitse panna liikkeelle kansan vaalia. Varmastikin täytyy meidän pyrkiä toisellaiseen virkakoneiston käyttöön kuin mikä on nykyvaltiossa vallalla. Mutta niiden lukua ja yhteiskunnallista tärkeyttä voimme tuskin vähentää, ainakaan tämän yhteiskunnan puitteissa. Tässä väittelyssämme ei ole nyt kysymys siitä, miten hallintokoneisto järjestyy »tulevaisuuden valtiossa», vaan siitä, hajottaako meidän valtiollinen taistelumme valtiovallan, ennen kuin sen olemme vallanneet.” (S. 135–136.)
Kautsky ei hyväksi myöskään Pannekoekin näkemystä, jonka mukaan parlamenttityö on muuttunut yhä enenevässä määrin merkityksettömäksi. Hän kyllä myöntää, että parlamentissa on saatu aikaan kovin vähän, mutta “parlamenttarismin rappeutuminen” ei johdu “siitä, että […] koneisto käy yhä kelvottomammaksi suorittamaan suuria lainlaadintatehtäviä, vaan siitä, että porvarispuolueet, jotka nyt ovat enemmistönä, ovat menettäneet halun saada sellaisia aikaan. Niiden kumouksellinen aika on kaukana takanapäin ja ovat ne järjestäneet valtion tarpeittensa mukaiseksi. […] Ei kieltäy koneistona palvelemasta se, vaan porvarillinen enemmistö panee yhä enemmän esteitä sen tielle. – Muutettakoon enemmistö ja koneisto käy jälleen.” (S. 140–141.)
Yhteenveto
Keskustelussa Pannekoek haastaa Kautskyn vasemmalta, hieman samaan tapaan kuin Rosa Luxemburg vajaa kymmenen vuotta aikaisemmin käydyssä suurlakkokeskustelussa; Kautsky viittaa myös vielä varhaisempiin keskusteluihinsa Domela Nieuwenhuisin kanssa. Pannekoek luottaa joukkoliikkeen ja kehittyvän luokkatietoisuuden voimaan, johon Kautsky tosin yhtyy periaatteessa, mutta pitää Pannekoekin esitystä liian yksinkertaistettuna ja yksipuolisena, nimittäen sitä “joukkoliikkeiden kretinismiksi” (s. 151). Kautskyn mielestä järjestymättömien joukkojen liike voi joissain oloissa tuoda merkittävääkin apua työväenliikkeen tavoitteiden edistämiseksi, mutta tällaisen joukon liike on arvaamatonta, eivätkä järjestötoimijat voi sen varaan laskea.
“Järjestön kehittäminen, kaikkien valta-asemien valtaus, jotka omin voimin voidaan vallottaa ja säilyttää, valtion ja yhteiskunnan tutkiminen ja joukkojen valistus, muita tehtäviä emme voi itsellemme eikä järjestöllemme nytkään tietoisesti ja suunnitelmallisesti asettaa.” (S. 125)
Pannekoek pitää Kautskyn kantaa “toimettoman odotuksen teoriana”, “passiivisena radikalismina”, jossa puolue ei aktiivisesti pyri vallankumoukseen, vaan “odottaa kumouksellisia purkauksia, jotka rymähdyksinä, meidän tahdostamme ja toiminnastamme riippumatta, tulevat äkkiä kuin toisesta mailmasta ja pyyhkäsevät pois kapitalismin” (s. 80). Tämän sijaan
“Meidän täytyy selittää, että se asema, joka syntyy joukkoliikkeiden yhä kasvaessa, ei ole tilapäinen, sellainen ettei siitä voi mitään sanoa, vaan on se kapitalismin viimeisen asteen pysyvä ja normaalitila. Meidän on osotettava, että tähänastiset joukkoliikkeet ovat vain alkuna kumouksellisille joukkoliikkeille, joissa köyhälistön, sen sijaan että passiivisesti odottaisi, kunnes ulkoa tulleet rymähdykset mailmaa järkyttävät, itsensä on alituisesti hyökäten tunkeuduttava eteenpäin ja kovalla, uhrautuvalla työllä rakennettava valtansa ja vapautensa.” (S. 81–82.)
Vuonna 1906 ilmestynyt Kaapo Murroksen teos Suuret haaveilijat. Heidän oppinsa ja kokeilunsa on noin satasivuinen kirjanen marxilaisuutta edeltäneiden niin sanottujen utopiasosialististen ajattelijoiden aatteista ja kokeiluista.
Teoksessa käsitellään Claude Henri de Rouvroy (eli Saint-Simon), Charles Fourier ja Robert Owen, heidän yhteiskunnallinen ajattelunsa ja yritykset soveltaa niitä käytäntöön. Edellisten lisäksi luodaan vielä katsaus Étienne Cabet’n ja hänen seuraajiensa yhteisökokeiluihin Yhdysvalloissa.
Päätösluvussa Murros tarjoaa oman näkemyksensä mainittujen ajattelijoiden elämästä ja toiminnasta.
“Suomalaisissa oppikouluissa käydään tämä tärkeä opintoala läpitse mahdollisimman hätäisesti, vain kirkkohistorian valossa, ja opetuksen päätarkoituksena on suojella niin sanoakseni kirkollistaloudellista puhdasoppisuutta nykyajan valtavaa taloudellista vallankumousaatetta vastaan. Saint Simon, Fourier ja Owen ovat sentakia monelle suomalaiselle ylioppilaallekin vain uskonnollisia kerettiläisiä, joiden nimet tulee unohtaa niin pian kuin mahdollista.
“Olen koettanut käsitellä mahdollisimman lyhyesti, vain yleiskuvauksen luomalla, näitä aikansa suurmiehiä, joita vapaan kilpailun tuottamassa jättiläiskehityksen huumauksessa maailma on väkisinkin koettanut unholaan painaa. (s. 6.)”
Kansainvälisen työväenliiton julkaisema kirjanen Kansalaissota Ranskassa (1871) on Karl Marxin kirjoittama Pariisin kommuunin puolustus. Julkaisu sisältää myös Työväenliiton ennen kommuunin julistamista julkaisemat, Preussin ja Ranskan sotaa koskevat kaksi julkilausumaa sekä Friedrich Engelsin kirjoittaman johdannon vuoden 1891 kolmanteen saksankieliseen painokseen.
Kirjasessa Marx käy läpi Pariisin kommuunia edeltäneen Preussin ja Ranskan sodan (1870–1871) asetelmia ja tapahtumia sekä arvioi kommuunin luonnetta sekä sen merkitystä kansainväliselle työväenliikkeelle. Julkaisu on yksi Marxin tärkeimpiä ajankohtaisia poliittisia tapahtumia käsitteleviä kirjoituksia, ja Engelsin kirjoittamine esipuheineen julkaisu kokonaisuudessaan sisältää lukuisia näkemyksiä, joista on sittemmin muodostunut marxilaisen työväenliikkeen ideologisia opinkappaleita.
Julkaisu sisältää Kansalaissota Ranskassa -tekstin lisäksi myös Marxin kirjoittamat ja Kansainvälisen työväenliiton kannanottoinaan julkaisemat julkilausumat siitä, mitä työväenliitto ajattelee Preussin ja Ranskan välisestä sodasta ja mikä olisi työläisten oikea suhtautuminen siihen.
Ensimmäinen julkilausuma
Heinäkuun 23. päivänä 1870 – neljä päivää Ranskan ja Preussin sodan alkamisen jälkeen – julkaistu ensimmäinen julkilausuma toteaa sodan olevan “Saksan taholta […] puolustussotaa”, mutta huomauttaa, että sota oli Preussin masinoima ja että sillä oli tietty tarkoitus. “Bismarck se vehkeili tämän saman Louis Bonaparten kanssa salaa saadakseen kotimaassa kukistetuksi demokraattisen opposition ja annektoidakseen Saksan Hohenzollernien hallitsijasuvulle” (s. 32–33).
Heinäkuussa 1870 Työväenliiton pariisilaiset jäsenet olivat ennen sodan puhkeamista julkaisseet manifestin, jossa vedottiin Ranskan, Saksan ja Espanjan työläisiin. (Sotaan liittyi kysymys Espanjan kruununperimyksestä.)
“Yhdistäkäämme äänemme yhteiseksi sodanvastaiseksi paheksumuksen huudoksi! Sota, jota käydään valta-asemasta tai jonkin hallitsijasuvun etujen vuoksi, ei voi olla työläisten silmissä muuta kuin rikollista hulluutta.” (S. 31)
Ensimmäinen julkilausuma asettuu tukemaan tätä näkemystä, ja varoittaa saksalaisia turvautumasta Venäjän tukeen.
“Jos Saksan työväenluokka sallii nykyisen sodan menettää puhtaasti defensiivisen luonteensa ja muuttua sodaksi Ranskan kansaa vastaan, niin sekä voitto että tappio muodostuvat yhtä vahingollisiksi. […] Huono enne on se, että nykyisen sodan alkamismerkki annettiin juuri sinä hetkenä, jolloin Venäjän hallitus oli saanut valmiiksi strategiset rautatiensä ja jo keskittänyt joukkoja Prutin suunnalle. Vaikka saksalaiset voinevatkin vaatia osakseen myötätuntoa puolustussodassaan Bonaparten hyökkäystä vastaan, he menettävät sen heti, jos sallivat Saksan hallituksen kutsua avukseen kasakat tai edes ottaa vastaan näiden avun.” (S. 33, 35.)
Toinen julkilausuma
Syyskuun alussa julkaistu toinen julkilausuma vetää yhteen ensimmäisen julkilausuman toteen käyneitä ennustuksia. “Emme ole erehtyneet [Ranskan] toisen keisarikunnan elinkykyisyyden suhteen. Olimme myös oikeassa pelätessämme, että Saksan sota »menettää puhtaasti defensiivisen luonteensa ja muuttuu sodaksi Ranskan kansaa vastaan».” (S. 38.)
Toisessa julkilausumassa Marx analysoi ensimmäistä yksityiskohtaisemmin Preussin väitettä puolustussodasta ja siihen liittyvästä Elsass-Lothringenin valtauksesta, joka hänen mukaansa on “harhaannuttanut monta heikkomielistä ihmistä”.
“Mutta jos puhutaan rehellisesti, niin eikö yleensä ole järjettömyyttä ja anakronismia asettaa sotilaalliset näkökohdat siksi periaatteeksi, jonka mukaan kansakunnalliset rajat on määrättävä? […] Jos rajat on määrättävä sotilaallisia etuja silmälläpitäen, niin vaatimuksista ei tule milloinkaan loppua, sillä jokaisessa sotilaallisessa linjassa on ehdottomasti vikaa ja se on parannettavissa uusien aluevaltauksien avulla; […] voittaja määrää aina ehdot voitetulle ja siinä sinänsä on jo olemassa uusien sotien siemen.” (S. 42–43.)
Tulevien tapahtumien valossa huomionarvoista toisessa julkilausumassa on varovaisuus, jolla Marx suhtautuu sekä ranskalaisten että saksalaisten työläisten mahdollisuuksiin pysäyttää sota.
“Jos kerran Ranskan työläiset eivät voineet rauhan aikana estää hyökkääjiä, niin onko silloin Saksan työläisillä enemmän mahdollisuuksia pysäyttää voittaja keskellä sotaista melskettä?” (S. 46.)
Sodan alkuvaiheessa, syyskuussa 1870, Ranskan monarkia oli siis luhistunut, ja sen tilalle perustettiin porvarillisen väliaikaisen hallituksen johtama tasavalta. Muutama päivä tasavallan julistamisen jälkeen julkaistussa toisessa julkilausumassa Marx kehottaa ranskalaisia työläisiä kapinan sijaan sietämään väliaikaista hallitusta ja käyttämään uuden tasavallan suomia vapauksia järjestääkseen voimansa.
“Me […] tervehdimme Ranskan tasavallan muodostamista, mutta samaan aikaan meitä vaivaa pelko, joka toivottavasti on osoittautuva perusteettomaksi. Tämä tasavalta ei ole kukistanut valtaistuinta, vaan on vain täyttänyt sen jättämän tyhjän paikan. Tasavaltaa ei ole julistettu yhteiskunnallisena saavutuksena, vaan kansallisena puolustustoimenpiteenä.” (S. 48.)
“Ranskan työväenluokka on siis joutunut tavattoman vaikeaan asemaan. Kaikki yritykset uuden hallituksen kukistamiseksi nyt, kun vihollinen jo miltei kolkuttaa Pariisin portilla, olisivat epätoivoista mielettömyyttä. Ranskan työläisten on täytettävä velvollisuutensa kansalaisina […] Käyttäkööt he rauhallisesti ja päättäväisesti niitä keinoja, jotka tasavaltalainen vapaus heille antaa, järjestääkseen perusteellisesti oman luokkansa.” (S. 48–49.)
Vaikka pariisilaiset eivät toimineet julkilausumassa esitetyllä varovaisuudella, asettui Marx Pariisin kommuunia käsittelevässä kirjasessa pian kommuunin kukistamisen jälkeen täydellisesti heidän puolelleen.
“Viisikuukautisen nälänhädän riuduttama Pariisi ei epäröinyt hetkeäkään. Se päätti kestää sankarillisesti kaikki ranskalaisten salaliittolaisten vastustamisesta koituvat vaarat siitäkin huolimatta, että preussilaisten kanuunat uhkasivat sitä sen omista linnoituksista.” (S. 72–73.)
Voi silti sanoa, että toisessa julkilausumassa ilmaistu pelko kävi toteen. Vain muutaman kuukauden kestettyään kommuuni kukistettiin verisesti – preussilaisten valloittajien myötävaikutuksella.
Kansalaissota Ranskassa
Kansalaissota Ranskassa -teoksen merkitsevyys perustuu erityisesti siihen, että sekä Marx että Engels (vuoden 1891 esipuheessaan) vetivät kommuunin toimista johtopäätöksiä, joilla oli kauaskantoisia vaikutuksia marxilaisen työväenliikkeen tavoitteenasettelulle. Tässä mielessä tärkeä on erityisesti teoksen kolmas osio, jossa käydään läpi kommuunin rakenne ja toimet, niiden merkitys ja puutteet. Keskeisimmät opetukset tässä mielessä lienevät:
“[T]yöväenluokka ei voi noin vain ottaa valmista valtiokoneistoa haltuunsa ja panna sitä käymään omien tarkoitustensa toteuttamiseksi.” (S. 84)
“»Sosiaalinen tasavalta» -tunnus, jolla Pariisin proletariaatti aloitti helmikuun vallankumouksen, ilmensi vain epämääräistä pyrkimystä sellaiseen tasavaltaan, jonka tuli poistaa paitsi luokkaherruuden monarkistista muotoa myös itse luokkaherruus. Kommuuni olikin sellaisen tasavallan tietty muoto.” (S. 88.)
“Kommuunin muodostivat kaupunginvaltuutetut, jotka valittiin Pariisin eri piireistä yleisen äänioikeuden perusteella. He olivat vastuussa valitsijoilleen ja näiden erotettavissa. […] Kommuunin piti olla toimiva eikä parlamentaarinen laitos, samalla sekä toimeenpaneva että lakiasäätävä. Poliisilta […] otettiin heti pois kaikki sen valtiolliset funktiot ja muutettiin vastuuvelvolliseksi ja milloin tahansa erotettavissa olevaksi Kommuunin elimeksi. Samoin oli kaikkien muidenkin hallinnonhaarojen virkamiesten laita.” (S. 89.)
“[Kommuuni] määräsi kaikki kirkkokunnat erotettaviksi valtiosta ja niiden omaisuuden takavarikoitavaksi, […] oppilaitokset tehtiin kansalle maksuttomiksi ja vapautettiin samalla kaikesta valtion ja kirkon vaikutuksesta.” (S. 89.)
“Oikeusvirkamiehet menettivät kaiken näennäisen riippumattomuutensa, […] Heidän, kuten kaikkien muidenkin julkisten toimihenkilöiden, tuli tästä lähtien olla valinnallisia, vastuuvelvollisia ja erotettavissa olevia.” (S. 89.)
“[V]akinaisen sotaväen asemesta maassa tuli olla kansanmiliisi, missä palvelusaika olisi erittäin lyhyt. Kunkin piirin maalaiskuntain yhteiset asiat hoitaisi piirin pääkaupungissa kokoontuva edustajien kokous, ja nämä piirikokoukset lähettäisivät sitten taas edustajansa kansalliskokoukseen Pariisiin; edustajien tuli olla milloin tahansa erotettavia ja heidän tuli noudattaa valitsijainsa ohjeita (mandat impératif).” (S. 90.)
“Kommuunijärjestelmä antaisi sitä vastoin yhteiskuntaelimistölle takaisin kaikki ne voimat, mitkä tähän asti on kuluttanut »valtioksi» nimitetty loiskasvannainen” (s. 93).
“Kommuuni toteutti kaikkien porvarillisten vallankumousten ohjelauseen — halpa hallitus — tekemällä lopun kahdesta suurimmasta menoluokasta, vakinaisesta armeijasta ja virkamieskunnasta.” (S. 94.)
“Kommuunin todellinen salaisuus oli siinä, että se oli olemukseltaan työväenluokan hallitus, […] se oli vihdoinkin löydetty valtiollinen muoto, jonka vallitessa saattoi tapahtua työn taloudellinen vapauttaminen.” (s. 94–95).
“Työväenluokka tietää, että vapautuakseen […] [sen] on käytävä pitkällistä taistelua, läpäistävä monet historialliset prosessit, jotka muuttavat kokonaan toisiksi niin ihmiset kuin olosuhteetkin. Sen ei tarvitse toteuttaa mitään ihanteita; sen on vain annettava vapaus niille uuden yhteiskunnan aineksille, jotka jo ovat kehittyneet luhistuvan porvarillisen yhteiskunnan uumenissa.” (S. 96–97.)
“[Kommuunin] erinäiset toimenpiteet saattoivat vain osoittaa, mihin suuntaan kehittyy kansan hallitseminen, kun kansa itse hallitsee. Niitä olivat leipurinkisällien yötyön poistaminen; määräys, joka rangaistuksen uhalla kielsi alentamasta palkkaa rahasakoilla, joita työnantajat tavanomaisesti perivät työläisiltä kaikenlaisten tekosyiden varjolla […] Toinen samanlaatuinen toimenpide oli kaikkien suljettujen työpajojen ja tehtaiden luovuttaminen työläisosuuskunnille korvausehdoin, samantekevää, oliko kysymyksessä oleva kapitalisti paennut tai pitänyt parempana lakkauttaa työt.” (s. 103).
“Versaillesin hallitus ryhtyi heti mitä väkivaltaisimpiin toimenpiteisiin Kommuunia vastaan; se tukahdutti mielipiteenilmaisuvapauden kaikkialla Ranskassa […] harjoitti Versaillesissa ja muualla Ranskassa urkintaa, joka oli paljon laajempaa kuin toisen keisarikunnan aikana; sen inkvisiittorisantarmit polttivat kaikki Pariisissa julkaistut sanomalehdet ja avasivat kaikki Pariisiin menevät ja Pariisista saapuvat kirjeet; […] Eikö näissä oloissa Kommuuni olisi tehnyt häpeällistä petosta, jos se olisi noudattanut kuin syvimmän rauhan vallitessa kaikkia liberalismin sovinnaisuussääntöjä?” (S. 104.)
“Jokaisessa vallankumouksessa työntyy esiin sen todellisten edustajien ohella toisenlaatuisiakin ihmisiä. […] He jarruttivat minkä voivat työväenluokan todellista toimintaa, niin kuin he olivat jarruttaneet aikaisempienkin vallankumousten kehittymistä täydelliseksi. He ovat välttämätön paha, josta olisi päästy ajan mittaan” (s. 106).
Näiden toimenpiteiden ja näkemysten soveltuvuudesta käytiin sittemmin kiivaita väittelyitä lokakuun vallankumouksen (1917) kannattajien ja vastustajien välillä, ja on vielä nykyäänkin äärimmäisen mielenkiintoinen keskustelu, mitkä niistä ovat edelleen ajankohtaisia ja mitkä eivät.
Myös erityisesti julkilausumissa ilmaistut käsitykset suhtautumisesta sotaan vaikuttivat merkittävästi sosiaalidemokraattisten puolueiden valintoihin ensimmäisen maailmansodan alkaessa – tai jos eivät valintoihin, niin ainakin sodan suhteen tehtyjen valintojen perusteluihin.
August Bebelin (1840–1913) teos Nainen ja sosialismi julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1879. Nimensä mukaisesti teos ottaa kantaa erityisesti naisen asemaan yhteiskunnassa, käyden ensin lävitse sen historiallisen kehityksen, nykytilan sekä lopuksi hahmotellen sitä, mitä se olisi tulevaisuuden sosialistisessa yhteiskunnassa. Mutta tämän aiheen ohella käsittelyyn otetaan laajemmin myös seksuaali- ja sukupuoliasiat sekä näihin kokonaan liittymättömiäkin aiheita kuten liikaväestökysymys, sosialistisen yhteiskunnan tuotanto-organisaatio ja kasvissyönti.
Teos sai osakseen suuren suosion. Siitä otettiin tekijän eläessä 53 saksankielistä painosta ja se käännettiin 15 kielelle. Bebelin elämänkerturi Francis L. Carsten arvioi teoksen suoran vaikutuksen sosiaalidemokraattisten työläisten maailmankuvaan olleen paljon suurempi kuin Karl Marxin tai Ferdinand Lassallen kirjoituksilla.
Suomeksi teoksen käänsi Yrjö Sirola nojautuen alkuteoksen 35. painokseen, ja se julkaistiin ensimmäisen kerran 1904. Tässä julkaistava teksti perustuu vuonna 1907 julkaistuun toiseen suomenkieliseen painokseen, jonka julkaisi Kyminlaakson työväen sanomalehti- ja kirjapaino-osuuskunta r.l. Teoksen alkuun on suomentaja kirjoittanut Bebelistä lyhyen elämäkerran.
Suomennos kuitenkin poikkeaa monin paikoin saksankielisestä alkuteoksesta. Sirola sanoo asiasta näin:
“Mitä suomennoksen laatimiseen tulee, niin huomautettakoon, että se on jonkun verran lyhyempi kuin alkuteos. Teoksensa uusiin painoksiin on näet Bebel koonnut semmoiset määrät todistuskappaleita etupäässä tieteellisiä vastustajiaan varten ja lähimmin Saksan oloista, että niistä on arveltu haitatta voitavan jättää joitakin pois, kun sen kautta on tehty mahdolliseksi pitää kirjan hinta kohtuuden rajoissa ilman että itse asiallinen sisältö on kärsinyt.”
Suomennoksen julkaisuhistoriasta mainitaan vielä seuraavaa:
“Tätä kirjaa ei Kotkan painoasiamies A. Hagman, kun asiaa häneltä talvella 1904 tiedusteltiin, hyväksynyt ja ‘painokreivi’ Cronhjelmkin, joka vihdoin antoi suostumuksensa sen julkaisemiseen, määräsi kuitenkin hinnan niin korkeaksi, 5 mk., ettei sitä, kuten sanat kuuluivat, ‘jokainen voisi hankkia’. Tilauslistoissa tarjottiin kirjaa 30% alennuksella, mutta kun sen valmistuessa kreivi jo oli mennyt isiensä luokse, myytiin kirjaa tavalliseen hintaan ja painos loppui pian. Pienenä sensuurimuistona mainittakoon, että suomennostyöhön ryhdyttäessä oli ‘sosialismi’-sanakin kielletty, joten se kirjan otsikossa vaihdettiin viattomampaan sanaan ‘yhteiskunnallinen kysymys’.” (S. 12–13.)
Vuonna 1918–1921 Neuvosto-Venäjällä käydyn sisällissodan oloissa ja tunnelmissa kirjoitettu, lokakuussa 1919 julkaistu Kommunismin aapinen edustaa useimpia tuolloin bolshevikkipuolueen piirissä yleisiä uskomuksia ja tavoitteenasetteluja, vaikka molemmat sen kirjoittajista, Nikolai Buharin (1888–1938) ja Jevgeni Preobrazhenski (1886–1937), voitiinkin kirjoitusajankohtana laskea bolshevikkipuolueen vasemman laidan edustajiksi. Teoksen ensisijainen tarkoitus oli tarjota kattava perustelu puolueen vuonna 1919 hyväksytylle uudelle ohjelmalle (edellinen ohjelma oli vuodelta 1903), joka samalla olisi “kommunistisen valistuksen ensimäinen oppikirja” (s. 8). 1930-luvun alkuun mennessä Aapisesta oli otettu 18 venäjänkielistä painosta ja se oli käännetty 20 kielelle. Buharinin elämänkerturi Stephen F. Cohenin mukaan kirja olikin laajimmalle levinnyt bolshevistista maailmankuvaa selittävä teos ennen 1930-luvun lopulla melko erilaisessa tilanteessa julkaistua Venäjän kommunistisen puolueen (bolshevikkien) historian lyhyttä oppikurssia.
Aapisen julkaisun jälkeen, vain paria vuotta myöhemmin, Buharin ryhtyi kannattamaan maltillisempaa politiikkaa ja oli 1920-luvun loppuun saakka vallinneen, ns. uutta talouspolitiikkaa kannattavan linjan näkyvimpiä puolustajia ja teoreetikoita. Preobrazhenski puolestaan säilytti entisen vasemmistolaisen näkökantansa ja lukeutui myös vasemmisto-opposition näkyvimpiin taloustieteilijöihin; nämä painottivat “buharinilaiseen” näkemykseen nähden ripeämpää teollistamista maataloussektorin kustannuksella.
Buharin oli jo ennen vallankumousta saavuttanut vakiintuneen aseman puolueen tärkeimpien teoreetikkojen joukossa. Muun muassa hänen näkemyksensä imperialismista vaikuttivat merkittävästi Leninin samasta aiheesta kirjoittamaan teokseen, vaikkakin Lenin oli jyrkästi eri mieltä monista asioista hänen kanssaan – erityisesti kysymykset valtiokapitalismin olemuksesta ja kansallisuuskysymyksestä hiersivät miesten välejä. Vaikka Aapisen sisältämät näkemykset imperialismista ja valtiokapitalismista ovatkin jokseenkin “buharinilaisia”, ei teos Stephen F. Cohenin mukaan kokonaisuutena silti ole mikään “buharinilaisuuden” oppikirja, vaan sen keskeinen sisältö koostuu bolshevikkien keskuudessa julkaisuhetkellä vallinneiden yleisten oletusten kronikoitsemisesta ja perustelemisesta – monesti toisen internationaalin sosiaalidemokraattisten puolueiden näkemyksiä vastaan.
Teokselle antaa leimansa voimakas optimismi siitä, että “[s]e mitä Marx ennusti, tapahtuu silmiemme edessä” (s. 18). Tässä mielessä se oli ensisijaisesti bolshevikkien tavoitteiden ja toiveiden julistus ja vähäisemmässä määrin Neuvosto-Venäjällä vallinneen todellisuuden kuvaus. Koska kirja kuitenkin puhui bolshevikkien omasta näkökulmasta katsoen puolueen “sankarillisen” ajan – sisällissodan ja sotakommunismin kauden ja sen ihanteiden – äänellä, se säilytti monessa suhteessa merkityksensä, vaikka käytännössä noudatettu politiikka saikin sen näyttämään vanhentuneelta jo parin vuoden kuluttua julkaisusta; Buharin itsekin sanoi vuonna 1921 aloitetun uuden talouspolitiikan murskanneen lapsuuden illuusiot, joita Aapisen monien näkemystenkin voi tulkita ensimmäkseen heijastelleen.
“Illuusiot” näkyvät esim. maatalous- ja talonpoikaiskysymyksen varsin pintapuolisena käsittelynä (siihen nähden miten keskeiseksi se sittemmin muodostui) ja monina muina oletuksina, joita kirjoittajat eivät optimismissaan katsoneet tarpeelliseksi tutkia syvällisemmin. Tällainen lähtökohta on vaikkapa kirjassa esiintyvä voimakas kollektivismi, kun esimerkiksi työväenluokkaa, kommunistista puoluetta ja proletaarista valtiota ja käsitellään käytännössä yhtenä möhkäleenä, jolla on yhtenäiset tavoitteet ja tahto.
“Proletaarinen valtio ei voi riistää proletariaattia sentähden, että se on saman proletariaatin järjestö. Ihminen ei voi ratsastaa itsellään. Samoin ei myöskään proletariaatti voi riistää itse itseään.” (S. 287).
Radikaali kollektivismi tulee ilmi myös seuraavassa hätkähdyttävässä katkelmassa lasten kasvatuksesta.
“Kun vanhemmat sanovat: »minun tyttäreni, minun poikani», ei se merkitse ainoastaan sukulaissuhdetta, vaan myös vanhempain oikeutta omien lastensa kasvatukseen. Sosialistiselta näkökannalta ei tätä oikeutta millään voi perustella. Yksityinen ihminen ei itsekään kuulu itselleen, vaan yhteiskunnalle, ihmissuvulle. Ainoastaan yhteiskunnan olemassaolon johdosta kukin yksityinen yksilö kykenee elämään ja kehittymään. Sen tähden lapsi kuuluu yhteiskunnalle, jossa ja jonka turvissa se on syntynyt, eikä ainoastaan omien vanhempainsa »yhteiskunnalle». Yhteiskunnallehan myös kuuluu ensimäinen ja pääoikeus lasten kasvattamiseen. Ja samalta näkökannalta vanhempien vaatimus kotikasvatuksen avulla painaa lastensa psykologiaan oma typeryytensä ei ole ainoastaan torjuttava ehdottomasti, vaan on sille mitä säälimättömimmällä tavalla naurettava. Yhteiskunta voi uskoa lasten kasvatuksen vanhemmille, mutta voi olla uskomattakin, ja mitä pitemmälle sitä vähemmin sillä on oleva syytä uskoa lasten opetusta vanhemmille, sillä lasten kasvatuksen kykyä kuitenkin tapaa harvemmin kuin lasten synnytyskykyä. Sadoista äideistä, kenties, pari kolme kykenee olemaan kasvattajana. Vastaisuudessa kuuluu kasvatus yhteiskunnalle. Yhteiskunnallinen kasvatus tekee sosialistiselle yhteiskunnalle mahdolliseksi kasvattaa tulevaa sukupolvea niin kuin on tarpeellista mahdollisimman vähillä voimain ja varojen käytöllä.” (S. 256–257.)
Teos sisältää myös mielenkiintoisen kuvauksen siitä, miten sosialistisen suunnitelmatalouden ajatellaan toimivan käytännössä. Suunnitelmatalouden mahdollisuuksiin suhtauduttiin hyvin toiveikkaasti, ja lyhyehkön siirtymävaiheen jälkeen, jonka aikana oikeus saada tuotteita perustuu tehtyyn työhön, ajateltiin voitavan siirtyä kommunistiseen yltäkylläisyyteen, jossa kaikkea “tulee olemaan sangen runsaasti […] ja jokaiselle voidaan suoda tilaisuus ottaa mitä hän tarvitsee.” (S. 75.)
Valtiottoman suunnitelmatalouden toteutuminen nähtiin ainakin periaatteessa melko ristiriidattomana prosessina, jossa erilaiset laskentatoimistot laskevat tuotannon tarpeet, ja ihmiset toimivat näiden laskelmien mukaisesti.
“Mutta kuinka sitten, kysytään meiltä, tällainen suunnaton järjestö [kommunistinen järjestelmä] saattaa liikkua ilman mitään hallintoa? Kuka tulee laatimaan yhteiskunnallisen tuotannon suunnitelman? Kuka tulee jakamaan työvoiman? Kuka tulee laskemaan yhteiskunnan tulot ja menot? Kuka sanalla sanoen tulee pitämään silmällä koko järjestelmää?
“Tähän ei ole vaikeata vastata. Pääjohto tulee olemaan erilaisten laskukonttorien tai tilastotoimistojen huolena. Niissä tulee luetteloitavaksi päivästä toiseen koko tuotanto ja tuotannon tarpeet: myöskin tullaan osoittamaan mihin on lisättävä työvoimaa, mistä vähennettävä, minkä verran valmistettava. Ja koska kaikki tulevat jo lapsesta pitäen olemaan tottuneita yhteiseen työhön ja käsittävät sen tarpeelliseksi sekä elämisen kaikkein helpommaksi, kaiken luistaessa hyvin lasketun suunnitelman mukaan, niin kaikki työskentelevät noudattaen näitten tilastotoimistojen ohjeita.” (S. 77.)
Työnjakoa kommunistisessa yhteiskunnassa ei olisi, vaan jokainen pystyisi tekemään mitä tahansa työtä.
“[Kommunistisessa yhteiskunnassa] ovat ihmiset saaneet monipuolisen kasvatuksen ja tuntevat tuotannon eri puolet: tänään minä johdan, lasken niin minkäverran on seuraavaksi kuukaudeksi tuotettava jalkineita taikka ranskanpullia; huomenna työskentelen ehkä saippuatehtaalla, viikon kuluttua mahdollisesti yhteiskunnan kasvitarhassa ja taas kolmen päivän kuluttua sähköasemalla. Tämä on mahdollista silloin kun kaikki yhteiskunnan jäsenet saavat asianomaisen kasvatuksen.” (S. 74–75.)
“Tämän yhteiskunnan joka jäsenen tulee ainakin peruspiirtein tuntea kaikki ammatit. Tällä yhteiskunnalla ei tule olemaan mitään suljettuja ammattikuntia, kangistuneita, oman ryhmän erikoisalaan jähmettyneitä ammatteja. Jopa kaikista nerokkaimman oppineen tulee samalla olla taitavan ruumiillisen työntekijän.” (S. 260.)
Kukin tulevaisuuden kommunistista yhteiskuntaa ja lyhyemmänkin aikavälin tavoitteita käsittelevä osio on kuitenkin sellaisenaan selvästi lyhyempi kuin se noin 170 sivun mittainen osio, jonka sisältö koostuu kapitalistisen järjestelmän perusristiriitojen kuvauksesta, sen perustelemisesta, miten “kapitalismin luhistuminen on alkanut” (s. 148) ja miksi sosialistinen maailmanvallankumous on väistämätön. Tekijät pyrkivät vakuuttamaan lukijan siitä, miten kapitalismin kehitys johti imperialismiin ja sitä kautta suursotaan, ja miten toisen internationaalin “sosialishovinistit” sekä “keskusta” ajoivat politiikkansa karille ryhdyttyään kannattamaan maidensa hallituksia sotaponnistuksissa. Teoksen loppuun on liitetty bolshevikkien vuonna 1919 hyväksymä uusi ohjelma.
Suomeksi teoksen julkaisi vuonna 1921 kommunistisia näkökantoja lähellä oleva sosiaalidemokraattinen sanomalehti, kuopiolainen Savon kansa. Suomentaja ei ole tiedossa.
Karl Marxin teos Luokkataistelut Ranskassa 1848–1850 koostuu alunperin vuoden 1850 tammi-maaliskuussa »Neue Rheinische Zeitung. Politisch-ökonomische Revue» -nimisessä aikakauslehdessä julkaistusta sarjasta kirjoituksia, joissa Marx käsittelee “Euroopan hullun vuoden” (1848) tapahtumia ja seurauksia Ranskassa. Kirjoituksia uudelleenjulkaistaessa vuonna 1895 Friedrich Engels liitti siihen neljänneksi luvuksi (»Yleisen äänioikeuden lakkauttaminen») hänen yhdessä Marxin kanssa myöhemmin vuonna 1850 kirjoittamansa katsauksen Ranskan tapahtumiin vuoden 1850 maaliskuun jälkeen, johon alkuperäinen kolmiosainen sarja oli päättynyt. Engels kertoo esipuheessaan käsillä olevan kirjoitussarjan olevan “Marxin ensimmäinen yritys selittää kappale historiaa materialistisen käsitystapansa kannalta, lähtemällä vallitsevasta taloudellisesta tilasta” (s. 7).
Vuoden 1848 vallankumouksen seurauksena kaatui Ranskaa vuodesta 1830 hallinnut ns. heinäkuun monarkia. Tilalle perustettu lyhytaikainen tasavalta sortui muutaman vuoden kuluttua vallankaappaukseen Louis Bonaparten nimittäessä itsensä Ranskan keisariksi (Napoleon III).
Marxin teoksen ytimenä on näiden vuosien poliittisten tapahtumien ymmärtäminen luokkien ja näitä enemmän tai vähemmän edustavien puolueiden ja yhteiskunnallisten ryhmittymien välisten taistelujen seurauksena, yhteiskunnan taloudellisen perustan muodostamissa puitteissa. Tätä kautta Marx pyrkii kuvaamaan, miksi vielä suhteellisen heikon proletariaatin painostuksesta helmikuussa 1848 muodostettu tasavalta suistui sen alkuperäisten hallitsijoiden – tasavaltalaismielisten pikkuporvareiden – toiveiden vastaisesti porvarillis-demokraattiselta raiteeltaan ja muuttui lopulta suurporvariston tukemaksi vaalimonarkiaksi, joka pysyi pystyssä talonpoikien tuella (“bonapartismi”).
Tässä julkaistava teksti perustuu Kustannusliike Edistyksen vuosina 1978–1979 julkaiseman Marxin ja Engelsin Valittujen teosten 6-osaisen laitoksen toisessa niteessä julkaistuun tekstiin. Suomentaja on tuntematon.
Lev Trotskin alunperin vuonna 1920 julkaistu teos Terrorismi ja kommunismi on vastaus Karl Kautskyn edellisenä vuonna julkaistuun samannimiseen teokseen, jossa tämä oli arvostellut bolshevikkien menettelyä lokakuun vallankumouksessa. Kirjassaan Trotski pyrkii kumoamaan Kautskyn arvostelun ja näkemykset virheellisinä, kertomaan näkemyksensä siitä, mitä Venäjän vallankumouksessa todella on tapahtunut, ja mistä syistä on päädytty niihin ratkaisuihin, joita mm. länsieurooppalaiset sosiaalidemokraatit ovat arvostelleet. Teos päättyy “Karl Kautskyn koulun” ja itävaltalaisen marxilaisuuden sarkastiseen arviointiin.
Kirja sisältää myös luvut, joissa pyritään osoittamaan, mistä työväenliikkeen perinteelle tärkeässä Pariisin kommuunissa oli todellisuudessa kyse – vastoin sitä, mitä Kautsky oli teoksessaan väittänyt – ja miten yhtä lailla marxilaiselle työväenliikkeelle tärkeä Marx – “meidän oikea Marximme mahtavine jalopeuranharjoineen” (s. 124) – oli kannattanut juuri tätä menettelyä – vastoin sitä, mitä Kautsky oli teoksessaan väittänyt.
Teos ilmestyi suomeksi vuonna 1921 sosialidemokraattisen mutta kommunistisia näkemyksiä lähellä olleen sanomalehti Savon Kansan kustantamana. Suomentaja on tuntematon.
Trotskin mukaan vallankumous Länsi-Euroopassakin on väistämätön, mutta Kautskyn näkemysten kumoaminen teoreettisesti on tästä huolimatta suoritettava, sillä “[i]deologia näyttelee sosialistisessa liikkeessä, sen luonteen mukaisesti, suurta osaa” ja “psykologia, proletaarinenkin, sisältää suunnattoman määrän vanhoillista hitautta”. Tämän vuoksi “[t]aistelu työväen diktatuurin aikaansaamiseksi merkitsee nykyhetkellä kiivasta taistelua kautskylaisuutta vastaan työväenluokan keskuudessa.” (S. 13–14.)
Voimasuhteet
Kautskyn ehkäpä perustavinta laatua olevin teoreettinen väite on, että sosialistinen vallankumous Venäjällä ei vastaa vallitsevia voimasuhteita; sosialistinen vallankumous saattaa olla asialistalla kapitalismin johtavissa maissa, mutta ei takapajuisella Venäjällä. Trotskin mukaan Kautsky ja muut “[v]altiolliset haaveilijat […] kuvittelivat asian niin että historia muka valmistaa sosialistista yhteiskuntamuotoa yhtaikaisesti ja suunnitelmallisesti kaikilta tahoilta, niin että tuotannon keskitys ja tuottajain ja kuluttajain kommunistinen moraali kypsyvät yht’aikaa sähköauran ja parlamenttienemmistön kanssa. Tästä oli seurauksena puhtaasti mekaaninen suhde parlamenttarismiin”. (S. 22.)
Vaikka “ihmisen teknillisen mahdin kehitys jo kauan on ollut kypsä sosialistista talousmuotoa varten”, löytyy vika voimasuhteiden tai muiden selitysten sijaan työväenpuolueiden johtajista, jotka “ovat osoittautuneet olevan täydellisesti vanhojen ennakkoluulojen ikeen alaiset” (s. 23). Tähän liittyen merkittävä osa Venäjän vallankumouksen vaikeuksista, jotka Kautsky Trotskin mukaan vierittää bolshevikkien niskoille, onkin itse asiassa seurausta länsieurooppalaisen sosialidemokratian petoksesta.
Työväen diktatuuri ja terrori
Toinen tärkeä kiistakysymys liittyy demokratian ja työväen diktatuurin vastakkainasetteluun. Trotskin mukaan Kautsky on hylännyt aikaisemmin kannattamansa työväen diktatuurin.
“Jos sosialistinen politiikka periaatteellisesti alistetaan parlamenttisen enemmistön tai vähemmistön taian alaiseksi, niin maissa, joissa muodollinen kansanvalta vallitsee, ei yleensä ole sijaa kumoustaistelulle. Jos yleiselle äänioikeudelle perustuva enemmistö Sveitsissä säätää jyrkkiä lakeja lakkolaisia vastaan, tai jos muodolliseen enemmistöön nojautuva toimeenpaneva valta Pohjois-Amerikassa ammuttaa työläisiä, niin onko sveitsiläisillä tai amerikkalaisilla työläisillä oikeutta protestoida panemalla toimeen yleislakon? Selvästi ei.” (S. 28–29.)
Tätä vastaan Trotski asettaa työväen ehdottoman vallan, joka hänen mukaansa välttämätön siksi, että sosialistisessa vallankumoussa on kyse porvariston olemassaolosta. “Tällä pohjalla seistessä sovittelu ei ole mahdollinen. Tällöin ratkaisun tekee vain voima.” (S. 28.)
Trotski myös puolustaa terroria työväen diktatuurin aseena.
“Joka periaatteellisesti luopuu terrorismista, s. o., voimakeinoista ja kauhistuttamisesta asestettuun, kiihkeään vastavallankumoukseen nähden, sen täytyy myöskin luopua työväen luokan poliittisesta vallasta, kumouksellisesta diktatuurista. Joka luopuu köyhälistön diktatuurista, se luopuu sosialistisesta vallankumouksesta ja vetää ristin koko sosialismin päälle.” (S. 31.)
“[E]ttä köyhälistön tulee taistelussaan vallasta ja sen säilyttämisestä ei ainoastaan kuolla, vaan myös tappaa – tästä ei kukaan vakava kumousmies ole kahden vaiheilla.” (S. 34.)
Trotski huomauttaa, että terrori näkyisi olevan paljon syvemmin liittynyt vallankumouksiin kuin jotkut ovat arvelleet, ja viittaa esimerkiksi Saksan silloisiin tapahtumiin.
“Bolshevikit Venäjällä astuivat ensimäisinä [terrorin] tielle ja sentähden saivat mitä ankarimman tuomion kaikilta sosialisteilta, jotka eivät olleet bolshevikkien näkökannalla, muun muassa saksalaisilta enemmistösosialisteilta. Mutta heti kun viimeksimainitut tunsivat valtansa uhatuksi, turvautuivat he saman terroristisen hallituksen menettelyihin, jonka he olivat tuominneet”. (S. 65–66.)
“Kysymys pakkotoimenpiteiden muodosta ja asteista ei tietystikään ole »periaatteellinen». On kysymys vain tarkoituksenmukaisuudesta. Vallankumouksellisena aikana ei vallasta pois heitettyä puoluetta, joka ei siedä vallassa olevan puolueen järkähtämättömyyttä ja ilmaisee tämän hurjalla taistelullaan sitä vastaan, voida säikyttää vankilaan sulkemisen uhkauksilla, sillä se ei usko vankilassa olon tulevan pitkäksi. Juuri tämä yksinkertainen, mutta ratkaiseva tosiasia selittää, miksi kansalaissodassa niin yleisesti sovellutetaan ampumista.” (S. 79.)
Työväen diktatuuri ja demokratia
Trotskin mukaan ei ole mitään periaatteellisia syitä, miksei tietä työväen diktatuurin voisi avata “demokratian portin” kautta; “[puolueemme] on tehnyt itselleen täysin selväksi ne agitatsioni-poliittiset edut, jotka ovat tuollaisella »laillisella» uuteen hallitusmuotoon siirtymisellä. Siitä johtui yrityksemme saada aikaan Perustava Kokous. Tämä yritys epäonnistui. Venäjän talonpoika, jonka vallankumous vast’ikään oli herättänyt, joutui kasvoista kasvoihin seisomaan puolentusinan kanssa puolueita, joista kukin oli asettanut tehtäväkseen hänen sekoittamisensa.” (S. 57.)
“Astuessaan diktatuurin tielle on Venäjän työväenluokka samalla lausunut, että sen vaihekauden politiikka ei perustu harhamaisiin kilpailuihin väriä vaihtavien puolueiden kanssa siitä, kuka itselleen saa talonpoikain äänet, vaan se perustuu siihen, että se tosiasiallisesti vetää talonpoikain joukot, käsi kädessä köyhälistön kanssa, maan hallintaan ja työskentelyyn työtätekeväin joukkojen eduksi. Tämä kansanvalta on syvempää kuin parlamentarismi.” (S. 61.)
“Monin verroin turhempaa [kuin kuvitella rauhanomaista vallankumousta] on kuvitella valtaan pääsyä sitä tietä pitkin, jonka porvaristo itse osottaa ja samalla kertaa sulkee, – nimittäin parlamenttisen demokratian tietä. On vain yksi tie: riistää valta, ottamalla porvaristolta pois vallan aineellinen koneisto. Riippumatta parlamentissa vallitsevista näennäisistä voimasuhteista minä [vallankumouksellinen köyhälistö] otan yhteiskunnan haltuun tuotannon tärkeimmät voimat ja välineet. Minä vapautan pikkuporvarillisten luokkain tajunnan kapitalismin hypnoosista. Minä käytännössä osotan sille, mitä merkitsee sosialistinen tuotanto. Silloin kansan takapajuisimmatkin, pimeimmätkin kerrokset kannattavat minua ja liittyvät sosialistisen järjestelmän rakennustyöhön.” (S. 49.)
Bolshevikkien menettelyn arvostelussaan Kautsky oli puuttunut myös painovapauden loukkauksiin. Trotskin mukaan kuitenkin “[s]odan aikana muuttuvat kaikki valtiollisen vallan laitokset ja elimet suoraan tai välillisesti sodankäynnin elimiksi”, eikä “yksikään vakavaa sotaa käyvä hallitus salli, julkisesti tai naamioituna vihollisen puolella olevien painotuotteiden olemassaoloa omalla alueellaan.” (S. 80.) “Me hävitämme vastavallankumouksen painotuotteet samoin kuin me hävitämme vastavallankumouksellisten varustetut asemat, sen varastot, sen kulkuyhteydet, sen vakoilut.” (S. 83.)
Trotski puolustaa myös meshevikkien ja sosiaalivallankumouksellisten lehtien lakkauttamista osana vastavallankumouksen vastaista taistelua.
“Menshevikit ja sos. vallankumoukselliset ovat [Kautskylle] yksinkertaisesti vain virtauksia sosialismissa, silloin kun ne vallankumouksen kulussa ovat muuttuneet järjestöksi, joka yhdessä vastavallankumouksellisten kanssa muodostaa toimintaliiton ja käy ilmisotaa meitä vastaan. Koltshakin armeijan loivat sosialivallankumoukselliset (mikä veijarimaisuus piilee tuossa nimessä) ja menshevikit tukivat sitä. Niin toiset, kuin toisetkin ovat puolentoista vuoden ajalla käyneet sotaa meitä vastaan pohjoisella rintamalla.” (S. 83.)
Neuvostot ja puolue
Kautskyn arvostelun mukaan Venäjän työväenneuvostot ovat länsieurooppalaisia työväen järjestäytymismuotoja – puoluetta ja ammattiyhdistysliikettä – alemmalla tasolla, eivätkä kelpaa valtiovallan elimiksi muuten kuin hätävarana. Trotskin mukaan kuitenkin neuvostojen etu puolueeseen ja ammattijärjestöihin nähden on siinä, “miten suuret joukot ne vetävät järjestettyyn taisteluun, ja tämä laajuuden ominaisuus antaa Neuvostoille vallankumouksellisen etevämmyyden” (s. 140). Trotskille neuvostot eivät ole pelkkiä vallankumouksen välittömiä aseita, vaan hän näkee ne osana sosialistisen yhteiskunnan koneistoa. “Yhteiskunnallisen kumouksen lopullisesti voittaessa, neuvostosysteemi leviää yli koko kansan, kadottaakseen samalla valtion piirteet ja muuttuakseen mahtavaksi tuotanto- ja kulutusyhteistöksi.” (S. 142–143).
Puolueelle kuitenkin keskittyy yleinen johto, ja “sille kuuluu ratkaiseva sana kaikissa peruskysymyksissä” (s. 143.) Trotski perustelee puolueen “täysin ymmärrettävää” merkitystä laajemminkin: “Puhe on luokkadiktatuurista. Luokan rakenteessa on erilaisia kerrostumia, erilaisia mielialoja, erilaisia kehitystapoja. Diktatuuri sitävastoin vaatii tahdon yhteyttä, suunnan yhteyttä, toiminnan yhteyttä. Millä muulla tavoin se olisi saavutettavissa? Proletariaatin vallankumouksellinen valta edellyttää, että sen omassa keskuudessa poliittista valtaa pitää puolue, jolla on selvä ja vaikuttava ohjelma ja moitteeton sisäinen kuri. Puolueiden välisten liittoutumain, blokkien, politiikka on sisäisesti vastakkaista kumoukselliselle diktatuurille. […] hallitus, joka perustuu sopimuksiin, suostumuksiin, molemminpuolisiin myönnytyksiin – ja blokkihallitus on sellainen – ei voi kauan pysyä koossa aikana, jolloin tilanteet vaihtuvat tavattoman nopeasti ja jolloin vaaditaan mitä täysintä yhteyttä katsomuskannassa.” (S. 144–145.)
Kysymykseen siitä, miten juuri Venäjän kommunistinen puolue voi tietää “historiallisen kehityksen vaatimukset”, Trotski vastaa:
“Tämän huomautuksen takana on puhtaasti liberaalinen käsitys vallankumouksen kulusta. Aikana, jolloin kaikki vastakkaisuudet saavat kärjistyneen luonteen, ja valtiollinen taistelu nopeasti muuttuu kansalaissodaksi, on hallitsevalla puolueella yllin kyllin aineellisia kriteerioita suuntansa tarkistamiseksi, eikä se siihen lainkaan tarvitse menshevististen sanomalehtien apua. [Gustav] Noske jyrisee kommunisteja vastaan, mutta nämä lisääntyvät. Me olemme painostaneet menshevikkejä ja sos. vallankumouksellisia – ja ne ovat häipyneet olemattomiin. Tässä meille kriteeriota tarpeeksi”; “sisäisissä hankauksissa [voidaan löytää] kyllin pätevät koetuskivet itsetutkistelulle.” (S. 146.)
Ammattiliittojen merkitys muuttuu siirryttäessä kapitalismista sosialismiin, Trotski kuvaa. “Ensi aikoina tradeunionistiset pyrkimykset kohottavat päitään liitoissa yllyttäen liittoja tinkimään neuvostovaltion kanssa, asettamaan sille ehtoja ja vaatimaan siltä takeita. Mutta mitä pitemmälle päästään, sitä selvemmin liitot alkavat tajuta itsensä neuvostovaltion tuotantoelimiksi ja ottavat päälleen vastuunalaisuuden sen kohtaloista, eivätkä asetu sitä vastaan, vaan rinnastuvat sen kanssa. Liitot muuttuvat työkurin kanaviksi.” (S. 147.)
Työn järjestäminen ja “työn militarisointi”
Luodakseen valoa siihen, miten Neuvosto-Venäjällä on lähdetty järjestämään työtä sisällissodan ja kapitalismin romahduksen oloissa, Trotski on liittänyt teoksensa osaksi otteita puheistaan Kansantalousneuvostojen Yleisvenäläisessä kokouksessa ja Kommunistisen Puolueen IX:ssä kokouksessa. Näissä teksteissä käsitellään mm. kysymystä “työn militarisoimisesta”.
Aiemmin kapitalistinen teollisuus sai tarvitsemansa työvoiman talonpoikien sivutyön muodossa, ja markkinoilla oli tarjolla heitä kiinnostavaa tavaraa. Vallankumouksen jälkeen tilanne muuttui, ja “[a]inoa keino saada tarpeellinen määrä työvoimaa taloudellisten tehtävien suorittamiseen, on työvelvollisuuden voimaansaattaminen”. “Miten siis on käytännöllisesti ryhdyttävä työvoiman hankintaan työvelvollisuuden perusteella? Tähän asti on vain sotilashallinnolla kokemusta suurten joukkojen registeröimisestä, mobilisoimisesta, muodostelusta ja kuljetuksesta” (s. 178–179).
“Miksi puhumme me militarisoimisesta ? Itsestään ymmärrettävää on, että se on vain vertaus, – mutta se on vertaus, joka on sangen opettavainen. Mikään muu yhteiskunnallinen laitos, paitsi armeija, ei ole pitänyt itseään oikeutettuna siinä määrin alistamaan kansalaisia alaisikseen, siinä määrin valtaamaan heitä tahdollaan, kuin minkä tekee itsensä siihen oikeutettuna pitäen työväen diktatuurin valtio. […] Meidän taloudellisilla ja niiden yhteydessä ammatillisilla tuotantojärjestöillämme on oikeus vaatia jäseniltään kaikkea sitä itsekieltäytymistä, kuria ja intoa, jota tähän asti vain armeija on saanut vaatia.” (S. 186–187.)
“Porvaristo oli pakoitettu valehtelemaan, kun se kuvasi työtään vapaaksi työksi, vaikka se itse asiassa oli ei ainoastaan yhteiskunnallisesti pakollista, vaan suoraan orjatyötä. Sillä se oli enemmistön työtä vähemmistön eduksi. Me sen sijasta järjestämme työn työläisten itsensä eduksi, eikä meillä ole mitään syytä salata tai naamioida työn yhteiskunnallis-pakollista luonnetta. […] Me sanomme joukoille suoraan ja avoimesti, että sosialistinen maa voidaan pelastaa, kohentaa ja saada kukoistukseen vain kovan työn, ehdottoman kurin, ja kunkin työläisen osottaman täsmällisen kuuliaisuuden kautta.” (S. 193–194.)
“Mikään järjestö, armeijaa lukuunottamatta, ei ole tähän asti käsitellyt ihmistä niin kovakouraisesti, kuin sen tekee työväenluokan valtiollinen järjestö tänä raskaana ylimenokautena. Ja siksipä puhummekin työn militarisoimisesta.” (S. 223.)
“Työvelvollisuudella on pakollinen luonne, mutta se ei lainkaan merkitse, että se on väkivaltaa työväenluokkaa kohtaan. Jos työvelvollisuus kohtaisi vastarintaa työläisten enemmistön puolelta, niin se murtuisi ja sen kanssa myös neuvostojärjestelmä. […] Työn militarisoiminen työläisten suostumuksella taas on sosialistista diktatuuria. Ettei työvelvollisuus ja työn militarisoiminen ole vastoin työläisten tahtoa, kuten »vapaa» työ oli, sitä todistaa ennen muuta historiassa ennen kuulumaton vapaaehtoisen työn kukoistus lauantaitalkoissa.” (S. 194.)
“Työn militarisoinnin” ohella myös tuotantolaitosten asettaminen kollektiivisen johdon sijasta yhden henkilön johdettavaksi kohtasi arvostelua. Tähän vastaa Trotski:
“Meille sanotaan, että tehtaiden johdon siirto mieskohtaisille johtajille, eikä kollegioille, on rikos työväenluokkaa ja sosialistista vallankumousta vastaan. […] [J]os työväenluokka oman kokemuksensa perusteella, omien puolueneuvosto- ja ammattiliitto-konferenssien kautta tulee siihen johtopäätökseen, että tehtaan johtoon on parempi panna yksi henkilö, kun kollegio, niin on se työväenluokan oma tekemä päätös. Se voi olla oikea tai väärä hallintoteknilliseltä kannalta, mutta sitä ei ole tyrkytetty köyhälistölle, vaan köyhälistö on sen tehnyt oman mielensäja tahtonsa mukaan.” (S. 212–213.)
»Mitä eroa siis on teidän sosialisminne ja Egyptin orjuuden välillä, – huudahtaa [menshevikki, Raphael] Abramovitsh. – Suunnilleen samalla tavoinhan faaraotkin rakensivat pyramiidejaan ja pakoittivat ihmisjoukkoja työhön.» Verraton vertaus, ollakseen »sosialistin» tekemä. Tässä on jälleen tuo pikkuseikka jätetty huomioon ottamatta: vallankäytön luokkaluonne! Abramovitsh ei näe mitään eroa egyptiläisen hallituksen ja meidän välillä. Hän on unohtanut, että Egyptissä oli faaraoita, orjainomistajia ja orjia. Eivät egyptiläiset talonpojat ole neuvostojensa kautta päättäneet rakentaa pyramiideja – siellä vallitsi säätyluokkien hierarkinen yhteiskuntajärjestys – ja työntekijät pakotti työhön heille vihamielinen luokka. Meillä pakon toteuttaa työläis- ja talonpoikaisvalta työntekijäin omien etujen nimessä.” (S. 224–225.)
“Kautskylaisuuden” yhteenveto
“Kautsky on itävaltalaisen, väärennetyn marksilaisuuden perustaja ja sen täydellinen edustaja. Silloin, kun Marxin todellinen oppi esiintyy toiminnan, hyökkäyksen, vallankumouksellisen energian kehittämisen, äärimmäisyyteen saakka käyvän luokkataistelun teoreettisena ohjeena, muutti itävaltalainen koulu muotoaan passiivisuuden ja myöntyväisyyden akatemiassa ja siitä tuli vulgaari-historiallinen ja vanhoillinen s. o. se supisti tehtävänsä siihen, että se selittää ja puolustaa ilmiöitä, mutta ei suuntaudu toimintaan ja alasrepimiseen”. (S. 232.)
“Kautsky alkoi tuottaa vakavia vaaroja omalle koululleen kumouksellisena huippukautenaan, Venäjän ensimäisen vallankumouksen aikana, jolloin hän tunnusti olevan välttämätöntä, että Venäjän sosialidemokratia ottaa vallan käsiinsä ja jolloin hän koetti Venäjän suurlakosta vedettyjä johtopäätöksiä sovelluttaa Saksan työväkeen.” (S. 241.)
“Luulisi, että Kautskylla jo pitäisi olla edessään kyllin täydellinen valtiollinen klaviatuuri, jotta hän voisi osottaa sen koskettimen, joka Venäjän vallankumouksessa antaa oikean marksilaisen säveleen. Mutta Kautsky on vaiti. Hän työntää syrjään bolshevistisen säveleen, joka loukkaa hänen korvaansa, mutta ei etsi toista. Syy on selvä: vanha tanssimusikantti kieltäytyy yleensä soittamasta vallankumouksen soitinta.” (S. 246.)
Vuonna 1919 alunperin julkaistu Karl Kautskyn teos Terrorismi ja kommunismi. Vallankumouksen luonnonhistorian selvittelyä liittyy saksalaisen ja venäläisen sosiaalidemokratian – tai kuten ne jo tässä vaiheessa tunnettiin, sosiaalidemokratian ja kommunismin – välienselvittelyyn mahdollisuuksista, tavoitteista, menetelmistä ja niiden taustalla olevista teoreettisista lähtökohdista. Katkera kiista oli alkanut yhdessä ensimmäisen maailmansodan kanssa, mutta lokakuun vallankumouksen myötä vuonna 1917 siihen avautui tuoreita näköaloja.
Kautsky oli suhtautunut Venäjän helmikuun ja lokakuun vallankumouksiin aluksi varovaisen optimistisesti, mutta vuonna 1918 hän julkaisi teoksen Köyhälistön diktatuuri (suom. 1919), jossa hän jo arvosteli bolshevikkien menettelyä ja lähtökohtia. Seuraavana vuonna ilmestynyttä teosta, joka julkaistaan tässä ja joka on sävyltään jyrkempi, voidaan pitää sen jatko-osana – eikä sekään jäänyt Kautskyn viimeiseksi sanaksi aiheesta: vuonna 1922 ilmestynyt Köyhälistön vallankumous ja sen ohjelma (suom. 1925) käsitteli edelleen samaa aihepiiriä, sosialistisen vallankumouksen edellytyksiä ja menetelmiä.
Kirjan julkaisi suomeksi vuonna 1920 Suomen sosialidemokraattista puoluetta lähellä ollut Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta. Suomentaja on Erl. Aarnio.
Terrorismissa ja kommunismissa Kautsky kertoo käsittelevänsä “sosialismin keskuskysymystä, sosialidemokratian suhdetta bolshevistisiin menettelytapoihin” (s. 7). Hän panee merkille bolshevikkien käyttämät viittaukset Pariisin kommuuniin, ja tehdessään vertailuja niiden välillä hän johtuu myös käsittelemään Ranskan vallankumousta 1789, mm. koska
“On todella olemassa laajalle levinnyt käsitys, että terrorismi kuuluu vallankumouksen olemukseen: joka haluaa toista, sen täytyy hyväksyä toinenkin. Todistukseksi vedetään myötäänsä esille Ranskan suuri vallankumous. Sitä pidetään vallankumousten perikuvana.” (S. 11.)
Tästä Kautsky on eri mieltä, ja näin mukaan tulee vallankumouksellisen terrorin laajempi käsittely. Kirjalle luo taustan myös sen kirjoittamishetken tilanne Saksassa, jossa Saksan tappio ensimmäisessä maailmansodassa loppuvuodesta 1918 aiheutti monarkian luhistumisen ja marraskuun vallankumouksen. Tässä tilanteessa Kautsky halusi myös perustella niitä tahoja vastaan, jotka halusivat hänena arvionsa mukaan ottaa “bolshevistiset menettelytavat” käyttöön myös Saksassa.
Kautskyn mukaan Ranskan vallankumouksen ajoivat terroriin sen johdon poliittiset tavoitteet, jotka eivät käyneet yhtä jalkaa maassa vallitsevien taloudellisten mahdollisuuksien kanssa.
“Vallankumous lopetti feudalirasitukset, mutta myöskin, väliaikaisesti, verot, kun valtiolta puuttui kaikki mahtikeinot, millä koota niitä. Talonpoikien ei ollut sen vuoksi enää pakko myydä tuotteitaan samassa määrässä kuin siihen asti. […] Jo tästä syystä täytyi hintojen nousta ja syntyä ristiriita Parisin ja maaseudun välillä, joka aika ajoin pukeutui hyvinkin räikeihin muotoihin. […] Valtiolla ei hädässään ollut enää parempaa keinoa kuin turvautua setelipainoon.” (S. 39–42.)
Kautskyn näkemyksen mukaan tilanne osoitti selvästi, kuinka vähän pelkän valtiovallan avulla voidaan saada aikaiseksi, jos taloudelliset olot eivät ole riittävän kehittyneet. Niinpä tilanne ajautui lopulta voimakeinojen käyttöön, mielivaltaan ja terroriin.
“Yhä räikeämmäksi kävi vastakohta proletariaatin valtiollisen mahdin ja sen taloudellisen tilan välillä. Ja tämän lisäksi kävi asema yhä pahemmaksi sodan takia. Niin turvautuivat proletariaatin vallanpitäjät epätoivossaan yhä enemmän äärimmäisiin keinoihin, veriseen hirmuvaltaan, terroriin.” (S. 43.)
Ranskan vallankumouksesta jäi jälkeenpäin kuitenkin elämään käsitys, että se oli loistokasta aikaa, jolloin Pariisin pikkuporvaristo ja työväestö hallitsi koko Ranskaa (s. 56). Kun bolshevikit sitten sanoivat, että heidän valtansa on proletariaatin diktatuuria, aivan kuten Marx ja Engels olivat kirjoittaneet Pariisin kommuunin olleen proletariaatin diktatuuria, Kautsky piti hyödyllisenä luoda katseen Pariisin kommuunin menettelytapoihin ja vertailla niitä bolshevikkien toimiin, koska nämä olivat ilmoittaneet olevansa Pariisin kommuunin perillisiä (s. 66).
Kautsky syyttää bolshevikkeja samasta kuin kommuunin blanquilaisia, joissa “tukahutti poliittinen harrastus taloudellisen”.
“He [blanquilaiset] eivät tutkineet taloudellista elämää, eivät koettaneet hankkia järjestelmällistä taloudellista tietoa, minkä he peittivät mukavaan ja heidän jälkeensä usein toistettuun tietämättömien verukkeeseen, että he halveksivat joihinkin uskonkappaleisiin uskomista. He eivät sallineet »ennakkoluulojen» ja »kouluriitojen sekoittaa päitänsä». Kunhan työväki on saanut vallan, kyllä se tietää, mitä sen on tehtävä. Pääasia muka on tämän vallan hankkiminen.” (S. 93.)
“Taaskaan ei Moskovassa eikä Budapestissä kysytä, mikä politiikka nykyisissä taloudellisissa oloissa on mahdollista ja välttämätöntä, vaan lähdetään siitä käsityskannasta, että, koska työväki toivoo sosialismin toteuttamista heti, sosialistien on myöskin kaikkialla, missä he pääsevät valtaan, hetiryhdyttävä sitä toteuttamaan.” (S. 100.)
Kautsky huomauttaa, että Pariisin kommuunissa ei ryhdytty terroritoimiin, koska kommuuni “ei ottanut itselleen ratkaisematonta tehtävää: rakentaa proletariaatin etuja tyydyttävä yhteiskunta porvarilliselle pohjalle”. Kautskyn mukaan ainoastaan yhtä Kommuunin toimenpidettä voidaan pitää terroristisena, “sellaisena, jonka tarkoituksena oli peloittaa vastustajia, tekemällä väkivaltaa turvattomia kohtaan, nimittäin panttivankien pidättämistä.” (S. 132–133.)
Kautsky käsittelee kommuunin toimenpiteitä sosialisoimisen osalta, ja panee merkille, että linja oli tässä hyvin maltillinen.
»Täys-sosialisoimisesta», koko yrittäjäkunnan heti paikalla tapahtuvasta syrjäyttämisestä, ei ole puhettakaan. Päinvastoin yrittäjiä syytetään siitä, että he pelkurimaisesti ovat jättäneet liikkeensä ja lakanneet antamasta työtä työläisilleen. […] Ainoastaan omistajiensa jättämät liikkeet piti Kommuunin suunnitelman mukaan aluksi sosialisoitaman, ja nämäkin vasta perinpohjaisten valmistelujen jälkeen.” (S. 106–107.)
“Vulkaanisesta temperamentistaan huolimatta ei Marxilla ollut mitään muistuttamista tätä varovaista menettelyä vastaan. […] Hän sanoi kirjassaan »Kansalaissota Ranskassa» (s. 53): »Kommuunin suuri yhteiskunnallinen toimenpide oli sen oma työskentelevä olemassaolo. Sen määräykset voivat vain osoittaa suunnan, mihin kansan hallitus kansan kautta kulkee.» Sen jälkeen kun Marx näin oli kuvannut työväen diktatuurin kansanhallitukseksi kansan kautta, siis kansanvallaksi, jatkaa hän ja kiittää Kommuunin rahataloudellisia toimenpiteitä »erinomaisiksi niiden järkevyyden ja kohtuullisuuden takia » (s. 54).” (S. 109.)
Kautsky hyväksyy sen mahdollisuuden, että työväenluokka ei välttämättä voi valita hetkeä, jona se nousee valtaan. Tällöin sen on kuitenkin otettava huomioon se, mitä silloisissa oloissa voidaan saavuttaa. Työväenluokka ei saa “suorastaan vain kääntää nurin sitä tuotantotapaa, joka silloin vallitsee; sen täytyy jatkaa siitä, mikä on olemassa ja kehittää sitä edelleen työväen luokan tarpeita vastaavasti, »vapauttaa uuden yhteiskunnan alkuainekset», mikä erilaisissa olosuhteissa merkitsee hyvinkin erilaisia toimenpiteitä. […] Vallankumouksen tuloa ei voida enempää lykätä kuin jouduttaakaan.” (S. 114–115.)
“Mikään luokka ei luovu vapaaehtoisesti vallasta, jonka se on saavuttanut, olkoot olot, jotka ovat sen peräsimeen asettaneet, minkälaiset tahansa. Olisi mieletöntä vaatia Venäjän tai Unkarin työväeltä tällaista itsensä kieltämistä sen takia, että heidän maansa on kehityksessä takapajulla. Mutta todella marxilaisessa hengessä johdettu sosialistinen puolue tulisi sopeuttamaan voitollisen työväen eteen kulloinkin asettuvat tehtävät aineellisiin ja sielullisiin edellytyksiin, jotka jo ovat olemassa, eikä ryhtymään ilman muuta heti panemaan toimeen täydellistä sosialisoimista maassa, jossa kapitalistinen tuotanto on niin vähän kehittynyt kuin Venäjällä.” (S. 179.)
Kautskyn mielestä bolshevikkien “perisynti” on se, että he ovat syrjäyttäneet demokraattiset menetelmät oman diktatuurivaltansa hyväksi, “jossa on järkeä vain yksityisen henkilön tai lujasti koossa pysyvän järjestön rajattomana väkivaltaherruutena.” (S. 245.)
“Diktatuurin laita on sama kuin sodan, ja tämän ottakoot varteen Saksassa ne, jotka nyt venäläisen muodin vaikutuksesta leikittelevät diktatuuriajatuksella, ajattelematta sitä loppuun asti. Kuten sodan voi diktatuurinkin helposti aloittaa, jos on vain valtiovalta siihen käytettävissä, mutta sitä ei voida, niin pian kun se on alkanut, enempää kuin sotaakaan, noin vain lopettaa.” (Emt.)
Bolshevikit ajoi tähän tilanteeseen heidän marxilaisuutensa heikkous, sanoo Kautsky. Kun “taloudellisesti taantumuksellinen aines” – Venäjän talonpojat – heräsi toimintaan, ei bolshevikkien marxilaisuus kestänyt tämän aiheuttamaa koetusta, vaan he antautuivat kansanjoukolle, “joka tunsi vain omat tarpeensa ja oman tahtonsa ja välitti viis siitä, oliko sen toteuttaminen, mitä se vaati, olevissa oloissa mahdollista ja yhteiskunnalle edullista vai eikö.” (S. 185.)
Bolshevikkien menettelyn arvostelu on Kautskysta välttämätöntä, jotta siitä voitaisiin oppia jotakin ja jotta siitä ei koituisi vahinkoa sosialistiselle aatteelle laajemminkin.
“On itsestään selvää, ettei voida aivan jyrkästi käydä tuomitsemaan jonkun vallankumouksen yksityisiä erehdyksiä ja tuhmuuksia. […] Mutta ehdottoman välttämätöntä on moittia virheitä, jotka eivät johdu sattumalta vääristä tai riittämättömistä tiedoista, vaan väärästä periaatteellisesta katsantokannasta, virheitä, jotka välttämättä johtuvat siitä. Ne voidaan välttää vain kumoamalla tämä katsantokanta; ne uhkaavat jokaista tulevaa vallankumouksellista liikettä, jos niiden annetaan tapahtua arvostelematta niitä tai jos niitä kaunistellaankin ja ihannoidaan – vallankumouksen luulotellun edun vuoksi.” (S. 182.)
Yrittäessään pitää vallasta kiinni bolshevikit ovat Kautskyn mukaan joutuneet luopumaan kaikista tavoitteistaan, joita heillä alunperin oli. “Henkilöinä he ovat pysyneet vallassa, mutta periaatteensa he ovat uhranneet ja osoittautuneet aito opportunisteiksi. Bolshevismi on Venäjällä tähän saakka pysynyt voitolla, mutta sosialismi on siellä jo nyt kärsinyt tappion.” (S. 225.)
“Aluksi he periaatteessa jyrkästi puolustivat yleisellä, yhtäläisellä äänioikeudella valittavaa kansalliskokousta, mutta ajoivat sen matkoihinsa heti, kun se oli heidän tiellään. He olivat kuolemanrangaistuksen periaatteellisia vastustajia ja ovat pystyttäneet verisen vallan. He olivat luovuttuaan kansanvallasta valtiossa tulisia demokratian puoltajia työväen keskuudessa. Nyt syrjäyttävät he sen yhä enemmän persoonadiktatuurinsa tieltä. He lakkauttivat urakkatyöjärjestelmän ja panivat sen uudelleen käytäntöön. Hallituksensa alussa julistivat he tehtävänään olevan vanhan valtion virkavaltaisen hallituskoneiston särkemisen. He ovat sen sijalle asettaneet uuden. He pääsivät valtaan sen kautta, että kuri sotaväessä höltyi ja itse armeija lopuksi hajosi. He ovat luoneet uuden ankaran kurin alaisen massa-armeijan. He tahtoivat tasoittaa luokat ja ovat synnyttäneet uusia luokkaeroavaisuuksia, muodostaneet uuden palkkatyöväen alapuolella olevan luokan, kohottaneet palkkatyöväen etuoikeutetuksi luokaksi ja sallineet sen yläpuolelle syntyä uuden luokan, jolla on suuret tulot ja etuoikeudet. He tahtoivat maaseudulla masentaa maata omistavat talonpojat antamalla poliittiset oikeudet yksinomaan köyhimmille talonpojille. He ovat näille maataomistaville talonpojille jälleen antaneet edustusoikeuden. He aloittivat säälimättömällä pääoman eksproprioimisella ja ovat tänään valmiit luovuttamaan puolet Venäjän maa-aarteista amerikkalaisille kapitalisteille saadakseen heiltä apua ja joka tavalla muutenkin lähestymään ulkomaista pääomaa.” (S. 243–244.)
Näin tehdessään bolshevikit ovat joutuneet matkaamaan samaa tietä kuin Ranskan vallankumouksen johto: kun taloudelliset olot eivät mahdollista valtaapitävien poliittisten tavoitteiden toteuttamista, on lopputuloksena pakkokeinojen käyttöönotto ja lopulta verinen terrori. “Ainoastaan vanha, feudalinen suurmaanomistus ei enää nouse kuolleista. Sen hävittämiseen olivat Venäjän olot kypsät, mutta eivät kapitalismin lopettamiseen.” (S. 228.)
“[B]olshevikien toimeenpanema sanomalehdistön kahlehtiminen ei kohtaa yksin porvarillista lehdistöä, vaan kaikkia, jotka eivät ole vannoutuneet nykyisen hallitusjärjestelmän kannattajiksi. Tämän järjestelmän oikeutus perustuu yksinkertaisesti siihen naiiviin käsitykseen, että maailmassa on olemassa ehdoton totuus, joka on kokonaan kommunistien käsissä. […] Mutta valhe menestyy paraiten siellä, missä sen ei tarvitse peljätä kontrollia, missä ainoastaan yhden suunnan sanomalehdistöllä on sananvapaus. Tämä antaa sille lupakirjan valehdella, mikä suorastaan yllyttää kaikkia valehtelemiseen taipuvia aineksia, jota käytetään sitä enemmän mitä epätoivoisempi hallitsevien asema on, mitä enemmän näillä on syytä pelätä totuutta.” (S. 200–201.)
“Epätoivoisina etsivät he keinoa, jolla he voisivat istuttaa joukkoihin kommunistista moraalia. Mitään muuta he eivät keksineet, nämä marxilaiset, nämä rohkeat vallankumoukselliset ja uudistajat, kuin sen vaivaisen hätäkeinon, jolla vanha yhteiskunta koettaa päästä eroon omien syntiensä tuotteista: oikeusistuimet, kuritushuoneen, teloituksen. Siis terrorin.” (S. 206.)
“Eipä Lenin itsekään näytä lopuksi odottavan, että hänen tuomioistuimensa erikoisesti kohottaisivat moraalia, sillä heti senjälkeen kun hän oli esittänyt vaatimuksensa näiden oikeuksien asettamisesta, esittää hän uuden vaatimuksen, että »liikkeiden yksityisille johtajille on annettava diktatooriset tai rajattomat valtuudet»” (s. 207).
“Ja mistä pitäisi tulla diktaattorien, joilla on tuo tarvittava sekä älyllinen että myöskin siveellinen ylemmyys? Jokaisessa mielivaltaherruudessa itsessään on hallitsijan rappeutumisen itu, oli tämä valtias yksityinen henkilö tai ryhmäkunta. Ainoastaan ylevät luonteet voivat pysyä vapaina näistä turmiollisista seurauksista. Saammeko luottaa siihen, että venäläiset diktaattorit ovat kauttaaltaan tuollaisia luonteita?” (S. 212.)
Kautskyn mukaan myös bolshevikkien kannattama kansalaissotataktiikka on perusteellisesti virheellinen, sillä “siellä, missä sosialismi demokraattisella pohjalla osoittautuu mahdottomaksi, missä väestön enemmistö sen hylkää, sen aika vielä ylipäätään ole tullut” (s. 248).
“Aivan täydellisesti harhaanjohtava on väite, joka taaskin komeilee niissä teeseissä, väitelauseissa, jotka äskeinen »kolmannen» internationalen kongressi Moskovassa hyväksyi, että nim. parlamenttarismi ja demokratia olisivat muka olemukseltaan »porvarillisia» laitoksia. Ne ovat muotoja, joiden sisältö saattaa olla mitä erilaisin, riippuen aina kansan kehitystasosta ja luokkaryhmityksestä. Jos parlamentissa porvarilliset puolueet ovat ylivoimaisia, niin silloin on »parlamenttarismi» porvarillista. Ja jos nämä puolueet ovat kelvottomia, niin on silloin heidän parlamenttarisminsakin kelvotonta. Mutta pakostakin kaikki se muuttuu perinpohjin, niin pian kuin parlamenttiin tulee sosialistinen enemmistö. Nyt sanotaan, että sellainen enemmistö ei ole mahdollinen, ei vaikkapa äänioikeus olisikin mitä laajin ja täysin salainen, koska kapitalistit hallitsevat sanomalehdistöä ja ostavat työläiset puolelleen. Mutta jos he kykenevät täten ostamaan työläiset vielä sellaisen vallankumouksen kuin nykyisen jälkeenkin, niin täytyisi kai heidän aivan yhtä hyvin kyetä vaikuttamaan myöskin työläisneuvostojen valitsijoihin. Se väite, että vaikka äänioikeus olisikin mitä laajin ja salainen ja palkkatyöläiset olisivat kansanenemmistönä, sosialistien sittenkin olisi mahdoton saavuttaa parlamentissa enemmistöä kapitalistisen rahavallan vaikutuksen vuoksi työväenluokkaan, merkitsee sitä, että selitetään tämä luihuksi ja araksi lukutaidottomaksi joukkioksi, se merkitsee työväen asian vararikkojulistusta.” (S. 258–259.)
Vuonna 1880 julkaistu Sosialismin kehitys utopiasta tieteeksi on sen kirjoittajan, Friedrich Engelsin, yritys tehdä populaari tiivistelmä hänen ja Karl Marxin yhteiskunnallis-filosofisista näkemyksistä. Kirjasen teksti perustuu Engelsin paria vuotta aikaisemmin kirjoittamaan, paljon perusteellisempaan kirjoitukseen, Anti-Dühringiin, jonka Engels kirjoitti vastaukseksi saksalaiselle katederisosialisti Eugen Dühringille.
Vuoden 1875 tienoilla Dühring – Engelsin sanoin – “julisti äkkiä ja melko isoäänisesti kääntyneensä sosialismiin ja lahjoitti saksalaiselle yleisölle paitsi sosialistista teoriaa, myös käytännöllisen suunnitelman yhteiskunnan uudestijärjestämiseksi” (s. 7). Marx ja Engels ottivat asiakseen vastata Dühringille, sillä
“[Vuonna 1875 yhdistynyt] Saksan sosialistinen puolue [SPD] oli muodostumassa nopeasti voimatekijäksi. Mutta puolueen muuttaminen voimatekijäksi vaati ennen kaikkea olemaan vaarantamatta sen vasta saavutettua yhtenäisyyttä. Tri Dühring ryhtyi kuitenkin julkisesti muodostamaan ympärilleen lahkokuntaa, tulevan erillisen puolueen ydintä. Meidän täytyi sen vuoksi ottaa vastaanhaaste ja ryhtyä taisteluun, miellyttipä se meitä tai ei.” (S. 7.)
Anti-Dühring ilmestyi alunperin SPD:n lehden, Vorwärtsin, sivuilla ja koottiin sittemmin myös kirjaksi. Siinä
“[m]inun oli käsiteltävä kaikkea mahdollista, alkaen aika- ja paikkakäsitteistä aina bimetallismiin, materian ja liikkeen ikuisuudesta aina moraalikäsitysten katoavaisuuteen asti; Darwinin luonnollisesta valinnasta nuorison kasvatukseen tulevaisuuden yhteiskunnassa. Vastustajani systemaattinen laajaperäisyys antoi sentään minulle tilaisuuden kehitellä vastapainoksi ja yhtenäisemmässä muodossa kuin aikaisemmin Marxin ja minun edustamia katsomuksia näistä sangen moninaisista asioista.” (S. 8–9.)
Kun Paul Lafargue pyysi Engelsiä tekemään Anti-Dühringistä tiivistelmän kirjasena julkaistavaksi, oli tuloksena tässä julkaistava teksti, joka ilmestyi alunperin ranskaksi vuonna 1880; saksaksi teos julkaistiin vuonna 1883.
“Luulen, ettei mitään muuta sosialistista teosta, ei edes v. 1848 ilmestynyttä »Kommunistista manifestiamme» eikä Marxin »Pääomaa», ole käännetty niin monelle kielelle. Saksassa on kirjasesta otettu neljä painosta, yhteensä noin 20 000 kappaletta.” (S. 9.)
Vuoden 1892 saksankielisen painoksen esipuheessa Engels nimittää kirjasessa esiteltyjen yhteiskunnallis-filosofisten näkemysten kokonaisuutta “historialliseksi materialismiksi”.
“[K]äytän sanoja »historiallinen materialismi» tarkoittamaan sitä käsitystä maailmanhistorian kulusta, joka pitää kaikkien tärkeiden historiallisten tapahtumien perimmäisenä syynä ja ratkaisevana liikkeellepanevana voimana yhteiskunnan taloudellista kehitystä, tuotanto- ja vaihtotavan muutoksia, siitä johtuvaa yhteiskunnan jakautumista eri luokkiin ja näiden luokkien keskinäistä taistelua.” (S. 20.)
Tässä julkaistu teos perustuu Kustannusliike Edistyksen vuosina 1971–1973 julkaiseman Marxin ja Engelsin Valittujen teosten kolmiosaisen laitoksen tekstiin. Sama teos on otettu myös vuonna 1979 Marxin ja Engelsin Valittujen teosten kuusiosaisen laitoksen kuudenteen osaan, joka on toiminut tässä julkaistavan tekstin välittömänä lähteenä.
Ensimmäisen kerran teos on julkaistu suomeksi vuonna 1907 turkulaisen työväenlehti Sosialistin kustannuksella Aku Rissasen suomennoksena, ja myöhemmin mm. Tuure Léhenin suomentamana; Valituissa teoksissa ei kuitenkaan mainita suomentajatietoja tämän tekstin osalta.
