Kansainvälisen työväenliiton julkaisema kirjanen Kansalaissota Ranskassa (1871) on Karl Marxin kirjoittama Pariisin kommuunin puolustus. Julkaisu sisältää myös Työväenliiton ennen kommuunin julistamista julkaisemat, Preussin ja Ranskan sotaa koskevat kaksi julkilausumaa sekä Friedrich Engelsin kirjoittaman johdannon vuoden 1891 kolmanteen saksankieliseen painokseen.

Kirjasessa Marx käy läpi Pariisin kommuunia edeltäneen Preussin ja Ranskan sodan (1870–1871) asetelmia ja tapahtumia sekä arvioi kommuunin luonnetta sekä sen merkitystä kansainväliselle työväenliikkeelle. Julkaisu on yksi Marxin tärkeimpiä ajankohtaisia poliittisia tapahtumia käsitteleviä kirjoituksia, ja Engelsin kirjoittamine esipuheineen julkaisu kokonaisuudessaan sisältää lukuisia näkemyksiä, joista on sittemmin muodostunut marxilaisen työväenliikkeen ideologisia opinkappaleita.

Julkaisu sisältää Kansalaissota Ranskassa -tekstin lisäksi myös Marxin kirjoittamat ja Kansainvälisen työväenliiton kannanottoinaan julkaisemat julkilausumat siitä, mitä työväenliitto ajattelee Preussin ja Ranskan välisestä sodasta ja mikä olisi työläisten oikea suhtautuminen siihen.

Ensimmäinen julkilausuma

Heinäkuun 23. päivänä 1870 – neljä päivää Ranskan ja Preussin sodan alkamisen jälkeen – julkaistu ensimmäinen julkilausuma toteaa sodan olevan “Saksan taholta […] puolustussotaa”, mutta huomauttaa, että sota oli Preussin masinoima ja että sillä oli tietty tarkoitus. “Bismarck se vehkeili tämän saman Louis Bonaparten kanssa salaa saadakseen kotimaassa kukistetuksi demokraattisen opposition ja annektoidakseen Saksan Hohenzollernien hallitsijasuvulle” (s. 32–33).

Heinäkuussa 1870 Työväenliiton pariisilaiset jäsenet olivat ennen sodan puhkeamista julkaisseet manifestin, jossa vedottiin Ranskan, Saksan ja Espanjan työläisiin. (Sotaan liittyi kysymys Espanjan kruununperimyksestä.)

“Yhdistäkäämme äänemme yhteiseksi sodanvastaiseksi paheksumuksen huudoksi! Sota, jota käydään valta-asemasta tai jonkin hallitsijasuvun etujen vuoksi, ei voi olla työläisten silmissä muuta kuin rikollista hulluutta.” (S. 31)

Ensimmäinen julkilausuma asettuu tukemaan tätä näkemystä, ja varoittaa saksalaisia turvautumasta Venäjän tukeen.

“Jos Saksan työväenluokka sallii nykyisen sodan menettää puhtaasti defensiivisen luonteensa ja muuttua sodaksi Ranskan kansaa vastaan, niin sekä voitto että tappio muodostuvat yhtä vahingollisiksi. […] Huono enne on se, että nykyisen sodan alkamismerkki annettiin juuri sinä hetkenä, jolloin Venäjän hallitus oli saanut valmiiksi strategiset rautatiensä ja jo keskittänyt joukkoja Prutin suunnalle. Vaikka saksalaiset voinevatkin vaatia osakseen myötätuntoa puolustussodassaan Bonaparten hyökkäystä vastaan, he menettävät sen heti, jos sallivat Saksan hallituksen kutsua avukseen kasakat tai edes ottaa vastaan näiden avun.” (S. 33, 35.)

Toinen julkilausuma

Syyskuun alussa julkaistu toinen julkilausuma vetää yhteen ensimmäisen julkilausuman toteen käyneitä ennustuksia. “Emme ole erehtyneet [Ranskan] toisen keisarikunnan elinkykyisyyden suhteen. Olimme myös oikeassa pelätessämme, että Saksan sota »menettää puhtaasti defensiivisen luonteensa ja muuttuu sodaksi Ranskan kansaa vastaan».” (S. 38.)

Toisessa julkilausumassa Marx analysoi ensimmäistä yksityiskohtaisemmin Preussin väitettä puolustussodasta ja siihen liittyvästä Elsass-Lothringenin valtauksesta, joka hänen mukaansa on “harhaannuttanut monta heikkomielistä ihmistä”.

“Mutta jos puhutaan rehellisesti, niin eikö yleensä ole järjettömyyttä ja anakronismia asettaa sotilaalliset näkökohdat siksi periaatteeksi, jonka mukaan kansakunnalliset rajat on määrättävä? […] Jos rajat on määrättävä sotilaallisia etuja silmälläpitäen, niin vaatimuksista ei tule milloinkaan loppua, sillä jokaisessa sotilaallisessa linjassa on ehdottomasti vikaa ja se on parannettavissa uusien aluevaltauksien avulla; […] voittaja määrää aina ehdot voitetulle ja siinä sinänsä on jo olemassa uusien sotien siemen.” (S. 42–43.)

Tulevien tapahtumien valossa huomionarvoista toisessa julkilausumassa on varovaisuus, jolla Marx suhtautuu sekä ranskalaisten että saksalaisten työläisten mahdollisuuksiin pysäyttää sota.

“Jos kerran Ranskan työläiset eivät voineet rauhan aikana estää hyökkääjiä, niin onko silloin Saksan työläisillä enemmän mahdollisuuksia pysäyttää voittaja keskellä sotaista melskettä?” (S. 46.)

Sodan alkuvaiheessa, syyskuussa 1870, Ranskan monarkia oli siis luhistunut, ja sen tilalle perustettiin porvarillisen väliaikaisen hallituksen johtama tasavalta. Muutama päivä tasavallan julistamisen jälkeen julkaistussa toisessa julkilausumassa Marx kehottaa ranskalaisia työläisiä kapinan sijaan sietämään väliaikaista hallitusta ja käyttämään uuden tasavallan suomia vapauksia järjestääkseen voimansa.

“Me […] tervehdimme Ranskan tasavallan muodostamista, mutta samaan aikaan meitä vaivaa pelko, joka toivottavasti on osoittautuva perusteettomaksi. Tämä tasavalta ei ole kukistanut valtaistuinta, vaan on vain täyttänyt sen jättämän tyhjän paikan. Tasavaltaa ei ole julistettu yhteiskunnallisena saavutuksena, vaan kansallisena puolustustoimenpiteenä.” (S. 48.)

“Ranskan työväenluokka on siis joutunut tavattoman vaikeaan asemaan. Kaikki yritykset uuden hallituksen kukistamiseksi nyt, kun vihollinen jo miltei kolkuttaa Pariisin portilla, olisivat epätoivoista mielettömyyttä. Ranskan työläisten on täytettävä velvollisuutensa kansalaisina […] Käyttäkööt he rauhallisesti ja päättäväisesti niitä keinoja, jotka tasavaltalainen vapaus heille antaa, järjestääkseen perusteellisesti oman luokkansa.” (S. 48–49.)

Vaikka pariisilaiset eivät toimineet julkilausumassa esitetyllä varovaisuudella, asettui Marx Pariisin kommuunia käsittelevässä kirjasessa pian kommuunin kukistamisen jälkeen täydellisesti heidän puolelleen.

“Viisikuukautisen nälänhädän riuduttama Pariisi ei epäröinyt hetkeäkään. Se päätti kestää sankarillisesti kaikki ranskalaisten salaliittolaisten vastustamisesta koituvat vaarat siitäkin huolimatta, että preussilaisten kanuunat uhkasivat sitä sen omista linnoituksista.” (S. 72–73.)

Voi silti sanoa, että toisessa julkilausumassa ilmaistu pelko kävi toteen. Vain muutaman kuukauden kestettyään kommuuni kukistettiin verisesti – preussilaisten valloittajien myötävaikutuksella.

Kansalaissota Ranskassa

Kansalaissota Ranskassa -teoksen merkitsevyys perustuu erityisesti siihen, että sekä Marx että Engels (vuoden 1891 esipuheessaan) vetivät kommuunin toimista johtopäätöksiä, joilla oli kauaskantoisia vaikutuksia marxilaisen työväenliikkeen tavoitteenasettelulle. Tässä mielessä tärkeä on erityisesti teoksen kolmas osio, jossa käydään läpi kommuunin rakenne ja toimet, niiden merkitys ja puutteet. Keskeisimmät opetukset tässä mielessä lienevät:

“[T]yöväenluokka ei voi noin vain ottaa valmista valtiokoneistoa haltuunsa ja panna sitä käymään omien tarkoitustensa toteuttamiseksi.” (S. 84)

“»Sosiaalinen tasavalta» -tunnus, jolla Pariisin proletariaatti aloitti helmikuun vallankumouksen, ilmensi vain epämääräistä pyrkimystä sellaiseen tasavaltaan, jonka tuli poistaa paitsi luokkaherruuden monarkistista muotoa myös itse luokkaherruus. Kommuuni olikin sellaisen tasavallan tietty muoto.” (S. 88.)

“Kommuunin muodostivat kaupunginvaltuutetut, jotka valittiin Pariisin eri piireistä yleisen äänioikeuden perusteella. He olivat vastuussa valitsijoilleen ja näiden erotettavissa. […] Kommuunin piti olla toimiva eikä parlamentaarinen laitos, samalla sekä toimeenpaneva että lakiasäätävä. Poliisilta […] otettiin heti pois kaikki sen valtiolliset funktiot ja muutettiin vastuuvelvolliseksi ja milloin tahansa erotettavissa olevaksi Kommuunin elimeksi. Samoin oli kaikkien muidenkin hallinnonhaarojen virkamiesten laita.” (S. 89.)

“[Kommuuni] määräsi kaikki kirkkokunnat erotettaviksi valtiosta ja niiden omaisuuden takavarikoitavaksi, […] oppilaitokset tehtiin kansalle maksuttomiksi ja vapautettiin samalla kaikesta valtion ja kirkon vaikutuksesta.” (S. 89.)

“Oikeusvirkamiehet menettivät kaiken näennäisen riippumattomuutensa, […] Heidän, kuten kaikkien muidenkin julkisten toimihenkilöiden, tuli tästä lähtien olla valinnallisia, vastuuvelvollisia ja erotettavissa olevia.” (S. 89.)

“[V]akinaisen sotaväen asemesta maassa tuli olla kansanmiliisi, missä palvelusaika olisi erittäin lyhyt. Kunkin piirin maalaiskuntain yhteiset asiat hoitaisi piirin pääkaupungissa kokoontuva edustajien kokous, ja nämä piirikokoukset lähettäisivät sitten taas edustajansa kansalliskokoukseen Pariisiin; edustajien tuli olla milloin tahansa erotettavia ja heidän tuli noudattaa valitsijainsa ohjeita (mandat impératif).” (S. 90.)

“Kommuunijärjestelmä antaisi sitä vastoin yhteiskuntaelimistölle takaisin kaikki ne voimat, mitkä tähän asti on kuluttanut »valtioksi» nimitetty loiskasvannainen” (s. 93).

“Kommuuni toteutti kaikkien porvarillisten vallankumousten ohjelauseen — halpa hallitus — tekemällä lopun kahdesta suurimmasta menoluokasta, vakinaisesta armeijasta ja virkamieskunnasta.” (S. 94.)

“Kommuunin todellinen salaisuus oli siinä, että se oli olemukseltaan työväenluokan hallitus, […] se oli vihdoinkin löydetty valtiollinen muoto, jonka vallitessa saattoi tapahtua työn taloudellinen vapauttaminen.” (s. 94–95).

“Työväenluokka tietää, että vapautuakseen […] [sen] on käytävä pitkällistä taistelua, läpäistävä monet historialliset prosessit, jotka muuttavat kokonaan toisiksi niin ihmiset kuin olosuhteetkin. Sen ei tarvitse toteuttaa mitään ihanteita; sen on vain annettava vapaus niille uuden yhteiskunnan aineksille, jotka jo ovat kehittyneet luhistuvan porvarillisen yhteiskunnan uumenissa.” (S. 96–97.)

“[Kommuunin] erinäiset toimenpiteet saattoivat vain osoittaa, mihin suuntaan kehittyy kansan hallitseminen, kun kansa itse hallitsee. Niitä olivat leipurinkisällien yötyön poistaminen; määräys, joka rangaistuksen uhalla kielsi alentamasta palkkaa rahasakoilla, joita työnantajat tavanomaisesti perivät työläisiltä kaikenlaisten tekosyiden varjolla […] Toinen samanlaatuinen toimenpide oli kaikkien suljettujen työpajojen ja tehtaiden luovuttaminen työläisosuuskunnille korvausehdoin, samantekevää, oliko kysymyksessä oleva kapitalisti paennut tai pitänyt parempana lakkauttaa työt.” (s. 103).

“Versaillesin hallitus ryhtyi heti mitä väkivaltaisimpiin toimenpiteisiin Kommuunia vastaan; se tukahdutti mielipiteenilmaisuvapauden kaikkialla Ranskassa […] harjoitti Versaillesissa ja muualla Ranskassa urkintaa, joka oli paljon laajempaa kuin toisen keisarikunnan aikana; sen inkvisiittorisantarmit polttivat kaikki Pariisissa julkaistut sanomalehdet ja avasivat kaikki Pariisiin menevät ja Pariisista saapuvat kirjeet; […] Eikö näissä oloissa Kommuuni olisi tehnyt häpeällistä petosta, jos se olisi noudattanut kuin syvimmän rauhan vallitessa kaikkia liberalismin sovinnaisuussääntöjä?” (S. 104.)

“Jokaisessa vallankumouksessa työntyy esiin sen todellisten edustajien ohella toisenlaatuisiakin ihmisiä. […] He jarruttivat minkä voivat työväenluokan todellista toimintaa, niin kuin he olivat jarruttaneet aikaisempienkin vallankumousten kehittymistä täydelliseksi. He ovat välttämätön paha, josta olisi päästy ajan mittaan” (s. 106).

Näiden toimenpiteiden ja näkemysten soveltuvuudesta käytiin sittemmin kiivaita väittelyitä lokakuun vallankumouksen (1917) kannattajien ja vastustajien välillä, ja on vielä nykyäänkin äärimmäisen mielenkiintoinen keskustelu, mitkä niistä ovat edelleen ajankohtaisia ja mitkä eivät.

Myös erityisesti julkilausumissa ilmaistut käsitykset suhtautumisesta sotaan vaikuttivat merkittävästi sosiaalidemokraattisten puolueiden valintoihin ensimmäisen maailmansodan alkaessa – tai jos eivät valintoihin, niin ainakin sodan suhteen tehtyjen valintojen perusteluihin.

>> Karl Marx: Kansalaissota Ranskassa (pdf)