Vuonna 1918–1921 Neuvosto-Venäjällä käydyn sisällissodan oloissa ja tunnelmissa kirjoitettu, lokakuussa 1919 julkaistu Kommunismin aapinen edustaa useimpia tuolloin bolshevikkipuolueen piirissä yleisiä uskomuksia ja tavoitteenasetteluja, vaikka molemmat sen kirjoittajista, Nikolai Buharin (1888–1938) ja Jevgeni Preobrazhenski (1886–1937), voitiinkin kirjoitusajankohtana laskea bolshevikkipuolueen vasemman laidan edustajiksi. Teoksen ensisijainen tarkoitus oli tarjota kattava perustelu puolueen vuonna 1919 hyväksytylle uudelle ohjelmalle (edellinen ohjelma oli vuodelta 1903), joka samalla olisi “kommunistisen valistuksen ensimäinen oppikirja” (s. 8). 1930-luvun alkuun mennessä Aapisesta oli otettu 18 venäjänkielistä painosta ja se oli käännetty 20 kielelle. Buharinin elämänkerturi Stephen F. Cohenin mukaan kirja olikin laajimmalle levinnyt bolshevistista maailmankuvaa selittävä teos ennen 1930-luvun lopulla melko erilaisessa tilanteessa julkaistua Venäjän kommunistisen puolueen (bolshevikkien) historian lyhyttä oppikurssia.

Aapisen julkaisun jälkeen, vain paria vuotta myöhemmin, Buharin ryhtyi kannattamaan maltillisempaa politiikkaa ja oli 1920-luvun loppuun saakka vallinneen, ns. uutta talouspolitiikkaa kannattavan linjan näkyvimpiä puolustajia ja teoreetikoita. Preobrazhenski puolestaan säilytti entisen vasemmistolaisen näkökantansa ja lukeutui myös vasemmisto-opposition näkyvimpiin taloustieteilijöihin; nämä painottivat “buharinilaiseen” näkemykseen nähden ripeämpää teollistamista maataloussektorin kustannuksella.

Buharin oli jo ennen vallankumousta saavuttanut vakiintuneen aseman puolueen tärkeimpien teoreetikkojen joukossa.  Muun muassa hänen näkemyksensä imperialismista vaikuttivat merkittävästi Leninin samasta aiheesta kirjoittamaan teokseen, vaikkakin Lenin oli jyrkästi eri mieltä monista asioista hänen kanssaan – erityisesti kysymykset valtiokapitalismin olemuksesta ja kansallisuuskysymyksestä hiersivät miesten välejä. Vaikka Aapisen sisältämät näkemykset imperialismista ja valtiokapitalismista ovatkin jokseenkin “buharinilaisia”, ei teos Stephen F. Cohenin mukaan kokonaisuutena silti ole mikään “buharinilaisuuden” oppikirja, vaan  sen keskeinen sisältö koostuu bolshevikkien keskuudessa julkaisuhetkellä vallinneiden yleisten oletusten kronikoitsemisesta ja perustelemisesta – monesti toisen internationaalin sosiaalidemokraattisten puolueiden näkemyksiä vastaan.

Teokselle antaa leimansa voimakas optimismi siitä, että “[s]e mitä Marx ennusti, tapahtuu silmiemme edessä” (s. 18). Tässä mielessä se oli ensisijaisesti bolshevikkien tavoitteiden ja toiveiden julistus ja vähäisemmässä määrin Neuvosto-Venäjällä vallinneen todellisuuden kuvaus. Koska kirja kuitenkin puhui bolshevikkien omasta näkökulmasta katsoen puolueen “sankarillisen” ajan – sisällissodan ja sotakommunismin kauden ja sen ihanteiden – äänellä, se säilytti monessa suhteessa merkityksensä, vaikka käytännössä noudatettu politiikka saikin sen näyttämään vanhentuneelta jo parin vuoden kuluttua julkaisusta; Buharin itsekin sanoi vuonna 1921 aloitetun uuden talouspolitiikan murskanneen lapsuuden illuusiot, joita Aapisen monien näkemystenkin voi tulkita ensimmäkseen heijastelleen.

“Illuusiot” näkyvät esim. maatalous- ja talonpoikaiskysymyksen varsin pintapuolisena käsittelynä (siihen nähden miten keskeiseksi se sittemmin muodostui) ja monina muina oletuksina, joita kirjoittajat eivät optimismissaan katsoneet tarpeelliseksi tutkia syvällisemmin. Tällainen lähtökohta on vaikkapa kirjassa esiintyvä voimakas kollektivismi, kun esimerkiksi työväenluokkaa, kommunistista puoluetta ja proletaarista valtiota ja käsitellään käytännössä yhtenä möhkäleenä, jolla on yhtenäiset tavoitteet ja tahto.

“Proletaarinen valtio ei voi riistää proletariaattia sentähden, että se on saman proletariaatin järjestö. Ihminen ei voi ratsastaa itsellään. Samoin ei myöskään proletariaatti voi riistää itse itseään.” (S. 287).

Radikaali kollektivismi tulee ilmi myös seuraavassa hätkähdyttävässä katkelmassa lasten kasvatuksesta.

“Kun vanhemmat sanovat: »minun tyttäreni, minun poikani», ei se merkitse ainoastaan sukulaissuhdetta, vaan myös vanhempain oikeutta omien lastensa kasvatukseen. Sosialistiselta näkökannalta ei tätä oikeutta millään voi perustella. Yksityinen ihminen ei itsekään kuulu itselleen, vaan yhteiskunnalle, ihmissuvulle. Ainoastaan yhteiskunnan olemassaolon johdosta kukin yksityinen yksilö kykenee elämään ja kehittymään. Sen tähden lapsi kuuluu yhteiskunnalle, jossa ja jonka turvissa se on syntynyt, eikä ainoastaan omien vanhempainsa »yhteiskunnalle». Yhteiskunnallehan myös kuuluu ensimäinen ja pääoikeus lasten kasvattamiseen. Ja samalta näkökannalta vanhempien vaatimus kotikasvatuksen avulla painaa lastensa psykologiaan oma typeryytensä ei ole ainoastaan torjuttava ehdottomasti, vaan on sille mitä säälimättömimmällä tavalla naurettava. Yhteiskunta voi uskoa lasten kasvatuksen vanhemmille, mutta voi olla uskomattakin, ja mitä pitemmälle sitä vähemmin sillä on oleva syytä uskoa lasten opetusta vanhemmille, sillä lasten kasvatuksen kykyä kuitenkin tapaa harvemmin kuin lasten synnytyskykyä. Sadoista äideistä, kenties, pari kolme kykenee olemaan kasvattajana. Vastaisuudessa kuuluu kasvatus yhteiskunnalle. Yhteiskunnallinen kasvatus tekee sosialistiselle yhteiskunnalle mahdolliseksi kasvattaa tulevaa sukupolvea niin kuin on tarpeellista mahdollisimman vähillä voimain ja varojen käytöllä.” (S. 256–257.)

Teos sisältää myös mielenkiintoisen kuvauksen siitä, miten sosialistisen suunnitelmatalouden ajatellaan toimivan käytännössä. Suunnitelmatalouden mahdollisuuksiin suhtauduttiin hyvin toiveikkaasti, ja lyhyehkön siirtymävaiheen jälkeen, jonka aikana oikeus saada tuotteita perustuu tehtyyn työhön, ajateltiin voitavan siirtyä kommunistiseen yltäkylläisyyteen, jossa kaikkea “tulee olemaan sangen runsaasti […] ja jokaiselle voidaan suoda tilaisuus ottaa mitä hän tarvitsee.” (S. 75.)

Valtiottoman suunnitelmatalouden toteutuminen nähtiin ainakin periaatteessa melko ristiriidattomana prosessina, jossa erilaiset laskentatoimistot laskevat tuotannon tarpeet, ja ihmiset toimivat näiden laskelmien mukaisesti.

“Mutta kuinka sitten, kysytään meiltä, tällainen suunnaton järjestö [kommunistinen järjestelmä] saattaa liikkua ilman mitään hallintoa? Kuka tulee laatimaan yhteiskunnallisen tuotannon suunnitelman? Kuka tulee jakamaan työvoiman? Kuka tulee laskemaan yhteiskunnan tulot ja menot? Kuka sanalla sanoen tulee pitämään silmällä koko järjestelmää?

“Tähän ei ole vaikeata vastata. Pääjohto tulee olemaan erilaisten laskukonttorien tai tilastotoimistojen huolena. Niissä tulee luetteloitavaksi päivästä toiseen koko tuotanto ja tuotannon tarpeet: myöskin tullaan osoittamaan mihin on lisättävä työvoimaa, mistä vähennettävä, minkä verran valmistettava. Ja koska kaikki tulevat jo lapsesta pitäen olemaan tottuneita yhteiseen työhön ja käsittävät sen tarpeelliseksi sekä elämisen kaikkein helpommaksi, kaiken luistaessa hyvin lasketun suunnitelman mukaan, niin kaikki työskentelevät noudattaen näitten tilastotoimistojen ohjeita.” (S. 77.)

Työnjakoa kommunistisessa yhteiskunnassa ei olisi, vaan jokainen pystyisi tekemään mitä tahansa työtä.

“[Kommunistisessa yhteiskunnassa] ovat ihmiset saaneet monipuolisen kasvatuksen ja tuntevat tuotannon eri puolet: tänään minä johdan, lasken niin minkäverran on seuraavaksi kuukaudeksi tuotettava jalkineita taikka ranskanpullia; huomenna työskentelen ehkä saippuatehtaalla, viikon kuluttua mahdollisesti yhteiskunnan kasvitarhassa ja taas kolmen päivän kuluttua sähköasemalla. Tämä on mahdollista silloin kun kaikki yhteiskunnan jäsenet saavat asianomaisen kasvatuksen.” (S. 74–75.)

“Tämän yhteiskunnan joka jäsenen tulee ainakin peruspiirtein tuntea kaikki ammatit. Tällä yhteiskunnalla ei tule olemaan mitään suljettuja ammattikuntia, kangistuneita, oman ryhmän erikoisalaan jähmettyneitä ammatteja. Jopa kaikista nerokkaimman oppineen tulee samalla olla taitavan ruumiillisen työntekijän.” (S. 260.)

Kukin tulevaisuuden kommunistista yhteiskuntaa ja lyhyemmänkin aikavälin tavoitteita käsittelevä osio on kuitenkin sellaisenaan selvästi lyhyempi kuin se noin 170 sivun mittainen osio, jonka sisältö koostuu kapitalistisen järjestelmän perusristiriitojen kuvauksesta, sen perustelemisesta, miten “kapitalismin luhistuminen on alkanut” (s. 148) ja miksi sosialistinen maailmanvallankumous on väistämätön. Tekijät pyrkivät vakuuttamaan lukijan siitä, miten kapitalismin kehitys johti imperialismiin ja sitä kautta suursotaan, ja miten toisen internationaalin “sosialishovinistit” sekä “keskusta” ajoivat politiikkansa karille ryhdyttyään kannattamaan maidensa hallituksia sotaponnistuksissa. Teoksen loppuun on liitetty bolshevikkien vuonna 1919 hyväksymä uusi ohjelma.

Suomeksi teoksen julkaisi vuonna 1921 kommunistisia näkökantoja lähellä oleva sosiaalidemokraattinen sanomalehti, kuopiolainen Savon kansa. Suomentaja ei ole tiedossa.

>> Nikolai Buharin & Jevgeni Preobrazhenski: Kommunismin aapinen (PDF)