Lev Trotskin alunperin vuonna 1920 julkaistu teos Terrorismi ja kommunismi on vastaus Karl Kautskyn edellisenä vuonna julkaistuun samannimiseen teokseen, jossa tämä oli arvostellut bolshevikkien menettelyä lokakuun vallankumouksessa. Kirjassaan Trotski pyrkii kumoamaan Kautskyn arvostelun ja näkemykset virheellisinä, kertomaan näkemyksensä siitä, mitä Venäjän vallankumouksessa todella on tapahtunut, ja mistä syistä on päädytty niihin ratkaisuihin, joita mm. länsieurooppalaiset sosiaalidemokraatit ovat arvostelleet. Teos päättyy “Karl Kautskyn koulun” ja itävaltalaisen marxilaisuuden sarkastiseen arviointiin.

Kirja sisältää myös luvut, joissa pyritään osoittamaan, mistä työväenliikkeen perinteelle tärkeässä Pariisin kommuunissa oli todellisuudessa kyse – vastoin sitä, mitä Kautsky oli teoksessaan väittänyt – ja miten yhtä lailla marxilaiselle työväenliikkeelle tärkeä Marx – “meidän oikea Marximme mahtavine jalopeuranharjoineen” (s. 124) – oli kannattanut juuri tätä menettelyä – vastoin sitä, mitä Kautsky oli teoksessaan väittänyt.

Teos ilmestyi suomeksi vuonna 1921 sosialidemokraattisen mutta kommunistisia näkemyksiä lähellä olleen sanomalehti Savon Kansan kustantamana. Suomentaja on tuntematon.

Trotskin mukaan vallankumous Länsi-Euroopassakin on väistämätön, mutta Kautskyn näkemysten kumoaminen teoreettisesti on tästä huolimatta suoritettava, sillä “[i]deologia näyttelee sosialistisessa
liikkeessä, sen luonteen mukaisesti, suurta osaa” ja “psykologia, proletaarinenkin, sisältää suunnattoman määrän vanhoillista hitautta”. Tämän vuoksi “[t]aistelu työväen diktatuurin aikaansaamiseksi merkitsee nykyhetkellä kiivasta taistelua kautskylaisuutta vastaan työväenluokan keskuudessa.” (S. 13–14.)

Voimasuhteet

Kautskyn ehkäpä perustavinta laatua olevin teoreettinen väite on, että sosialistinen vallankumous Venäjällä ei vastaa vallitsevia voimasuhteita; sosialistinen vallankumous saattaa olla asialistalla kapitalismin johtavissa maissa, mutta ei takapajuisella Venäjällä. Trotskin mukaan Kautsky ja muut “[v]altiolliset haaveilijat […] kuvittelivat asian niin että historia muka valmistaa sosialistista yhteiskuntamuotoa yhtaikaisesti ja suunnitelmallisesti kaikilta tahoilta, niin että tuotannon keskitys ja tuottajain ja kuluttajain kommunistinen moraali kypsyvät yht’aikaa sähköauran ja parlamenttienemmistön kanssa. Tästä oli seurauksena puhtaasti mekaaninen suhde parlamenttarismiin”. (S. 22.)

Vaikka “ihmisen teknillisen mahdin kehitys jo kauan on ollut kypsä sosialistista talousmuotoa varten”, löytyy vika voimasuhteiden tai muiden selitysten sijaan työväenpuolueiden johtajista, jotka “ovat osoittautuneet olevan täydellisesti vanhojen ennakkoluulojen ikeen alaiset” (s. 23). Tähän liittyen merkittävä osa Venäjän vallankumouksen vaikeuksista, jotka Kautsky Trotskin mukaan vierittää bolshevikkien niskoille, onkin itse asiassa seurausta länsieurooppalaisen sosialidemokratian petoksesta.

Työväen diktatuuri ja terrori

Toinen tärkeä kiistakysymys liittyy demokratian ja työväen diktatuurin vastakkainasetteluun. Trotskin mukaan Kautsky on hylännyt aikaisemmin kannattamansa työväen diktatuurin.

“Jos sosialistinen politiikka periaatteellisesti alistetaan parlamenttisen enemmistön tai vähemmistön taian alaiseksi, niin maissa, joissa muodollinen kansanvalta vallitsee, ei yleensä ole sijaa kumoustaistelulle. Jos yleiselle äänioikeudelle perustuva enemmistö Sveitsissä säätää jyrkkiä lakeja lakkolaisia vastaan, tai jos muodolliseen enemmistöön nojautuva toimeenpaneva valta Pohjois-Amerikassa ammuttaa työläisiä, niin onko sveitsiläisillä tai amerikkalaisilla työläisillä oikeutta protestoida panemalla toimeen yleislakon? Selvästi ei.” (S. 28–29.)

Tätä vastaan Trotski asettaa työväen ehdottoman vallan, joka hänen mukaansa välttämätön siksi, että sosialistisessa vallankumoussa on kyse porvariston olemassaolosta. “Tällä pohjalla seistessä sovittelu ei ole mahdollinen. Tällöin ratkaisun tekee vain voima.” (S. 28.)

Trotski myös puolustaa terroria työväen diktatuurin aseena.

“Joka periaatteellisesti luopuu terrorismista, s. o., voimakeinoista ja kauhistuttamisesta asestettuun, kiihkeään vastavallankumoukseen nähden, sen täytyy myöskin luopua työväen luokan poliittisesta vallasta, kumouksellisesta diktatuurista. Joka luopuu köyhälistön diktatuurista, se luopuu sosialistisesta vallankumouksesta ja vetää ristin koko sosialismin päälle.” (S. 31.)

“[E]ttä köyhälistön tulee taistelussaan vallasta ja sen säilyttämisestä ei ainoastaan kuolla, vaan myös tappaa – tästä ei kukaan vakava kumousmies ole kahden vaiheilla.” (S. 34.)

Trotski huomauttaa, että terrori näkyisi olevan paljon syvemmin liittynyt vallankumouksiin kuin jotkut ovat arvelleet, ja viittaa esimerkiksi Saksan silloisiin tapahtumiin.

“Bolshevikit Venäjällä astuivat ensimäisinä [terrorin] tielle ja sentähden saivat mitä ankarimman tuomion kaikilta sosialisteilta, jotka eivät olleet bolshevikkien näkökannalla, muun muassa saksalaisilta enemmistösosialisteilta. Mutta heti kun viimeksimainitut tunsivat valtansa uhatuksi, turvautuivat he saman terroristisen hallituksen menettelyihin, jonka he olivat tuominneet”. (S. 65–66.)

“Kysymys pakkotoimenpiteiden muodosta ja asteista ei tietystikään ole »periaatteellinen». On kysymys vain tarkoituksenmukaisuudesta. Vallankumouksellisena aikana ei vallasta pois heitettyä puoluetta, joka ei siedä vallassa olevan puolueen järkähtämättömyyttä ja ilmaisee tämän hurjalla taistelullaan sitä vastaan, voida säikyttää vankilaan sulkemisen uhkauksilla, sillä se ei usko vankilassa olon tulevan pitkäksi. Juuri tämä yksinkertainen, mutta ratkaiseva tosiasia selittää, miksi kansalaissodassa niin yleisesti sovellutetaan ampumista.” (S. 79.)

Työväen diktatuuri ja demokratia

Trotskin mukaan ei ole mitään periaatteellisia syitä, miksei tietä työväen diktatuurin voisi avata “demokratian portin” kautta; “[puolueemme] on tehnyt itselleen täysin selväksi ne agitatsioni-poliittiset edut, jotka ovat tuollaisella »laillisella» uuteen hallitusmuotoon siirtymisellä. Siitä johtui yrityksemme saada aikaan Perustava Kokous. Tämä yritys epäonnistui. Venäjän talonpoika, jonka vallankumous vast’ikään oli herättänyt, joutui kasvoista kasvoihin seisomaan puolentusinan kanssa puolueita, joista kukin oli asettanut tehtäväkseen hänen sekoittamisensa.” (S. 57.)

“Astuessaan diktatuurin tielle on Venäjän työväenluokka samalla lausunut, että sen vaihekauden politiikka ei perustu harhamaisiin kilpailuihin väriä vaihtavien puolueiden kanssa siitä, kuka itselleen saa talonpoikain äänet, vaan se perustuu siihen, että se tosiasiallisesti vetää talonpoikain joukot, käsi kädessä köyhälistön kanssa, maan hallintaan ja työskentelyyn työtätekeväin joukkojen eduksi. Tämä kansanvalta on syvempää kuin parlamentarismi.” (S. 61.)

“Monin verroin turhempaa [kuin kuvitella rauhanomaista vallankumousta] on kuvitella valtaan pääsyä sitä tietä pitkin, jonka porvaristo itse osottaa ja samalla kertaa sulkee, – nimittäin parlamenttisen demokratian tietä. On vain yksi tie: riistää valta, ottamalla porvaristolta pois vallan aineellinen koneisto. Riippumatta parlamentissa vallitsevista näennäisistä  voimasuhteista minä [vallankumouksellinen köyhälistö] otan yhteiskunnan haltuun tuotannon tärkeimmät voimat ja välineet. Minä vapautan pikkuporvarillisten luokkain tajunnan kapitalismin hypnoosista. Minä käytännössä osotan sille, mitä merkitsee sosialistinen tuotanto. Silloin kansan takapajuisimmatkin, pimeimmätkin kerrokset kannattavat minua ja liittyvät sosialistisen järjestelmän rakennustyöhön.” (S. 49.)

Bolshevikkien menettelyn arvostelussaan Kautsky oli puuttunut myös painovapauden loukkauksiin. Trotskin mukaan kuitenkin “[s]odan aikana muuttuvat kaikki valtiollisen vallan laitokset ja elimet suoraan tai välillisesti sodankäynnin elimiksi”, eikä “yksikään vakavaa sotaa käyvä hallitus salli, julkisesti tai naamioituna vihollisen puolella olevien painotuotteiden olemassaoloa omalla alueellaan.” (S. 80.) “Me hävitämme vastavallankumouksen painotuotteet samoin kuin me hävitämme vastavallankumouksellisten varustetut asemat, sen varastot, sen kulkuyhteydet, sen vakoilut.” (S. 83.)

Trotski puolustaa myös meshevikkien ja sosiaalivallankumouksellisten lehtien lakkauttamista osana vastavallankumouksen vastaista taistelua.

“Menshevikit ja sos. vallankumoukselliset ovat [Kautskylle] yksinkertaisesti vain virtauksia sosialismissa, silloin kun ne vallankumouksen kulussa ovat muuttuneet järjestöksi, joka yhdessä vastavallankumouksellisten kanssa muodostaa toimintaliiton ja käy ilmisotaa meitä vastaan. Koltshakin armeijan loivat sosialivallankumoukselliset (mikä veijarimaisuus piilee tuossa nimessä) ja menshevikit tukivat sitä. Niin toiset, kuin toisetkin ovat puolentoista vuoden ajalla käyneet sotaa meitä vastaan pohjoisella rintamalla.” (S. 83.)

Neuvostot ja puolue

Kautskyn arvostelun mukaan Venäjän työväenneuvostot ovat länsieurooppalaisia työväen järjestäytymismuotoja – puoluetta ja ammattiyhdistysliikettä – alemmalla tasolla, eivätkä kelpaa valtiovallan elimiksi muuten kuin hätävarana. Trotskin mukaan kuitenkin neuvostojen etu puolueeseen ja ammattijärjestöihin nähden on siinä, “miten suuret joukot ne vetävät järjestettyyn taisteluun, ja tämä laajuuden ominaisuus antaa Neuvostoille vallankumouksellisen etevämmyyden” (s. 140). Trotskille neuvostot eivät ole pelkkiä vallankumouksen välittömiä aseita, vaan hän näkee ne osana sosialistisen yhteiskunnan koneistoa. “Yhteiskunnallisen kumouksen lopullisesti voittaessa, neuvostosysteemi leviää yli koko kansan, kadottaakseen samalla valtion piirteet ja muuttuakseen mahtavaksi tuotanto- ja kulutusyhteistöksi.” (S. 142–143).

Puolueelle kuitenkin keskittyy yleinen johto, ja “sille kuuluu ratkaiseva sana kaikissa peruskysymyksissä” (s. 143.) Trotski perustelee puolueen “täysin ymmärrettävää” merkitystä laajemminkin: “Puhe on luokkadiktatuurista. Luokan rakenteessa on erilaisia kerrostumia, erilaisia mielialoja, erilaisia kehitystapoja. Diktatuuri sitävastoin vaatii tahdon yhteyttä, suunnan yhteyttä, toiminnan yhteyttä. Millä muulla tavoin se olisi saavutettavissa? Proletariaatin vallankumouksellinen valta edellyttää, että sen omassa keskuudessa poliittista valtaa pitää puolue, jolla on selvä ja vaikuttava ohjelma ja moitteeton sisäinen kuri. Puolueiden välisten liittoutumain, blokkien, politiikka on sisäisesti vastakkaista kumoukselliselle diktatuurille. […] hallitus, joka perustuu sopimuksiin, suostumuksiin, molemminpuolisiin myönnytyksiin – ja blokkihallitus on sellainen – ei voi kauan pysyä koossa aikana, jolloin tilanteet vaihtuvat tavattoman nopeasti ja jolloin vaaditaan mitä täysintä yhteyttä katsomuskannassa.” (S. 144–145.)

Kysymykseen siitä, miten juuri Venäjän kommunistinen puolue voi tietää “historiallisen kehityksen vaatimukset”, Trotski vastaa:

“Tämän huomautuksen takana on puhtaasti liberaalinen käsitys vallankumouksen kulusta. Aikana, jolloin kaikki vastakkaisuudet saavat kärjistyneen luonteen, ja valtiollinen taistelu nopeasti muuttuu kansalaissodaksi, on hallitsevalla puolueella yllin kyllin aineellisia kriteerioita suuntansa tarkistamiseksi, eikä se siihen lainkaan tarvitse menshevististen sanomalehtien apua. [Gustav] Noske jyrisee kommunisteja vastaan, mutta nämä lisääntyvät. Me olemme painostaneet menshevikkejä ja sos. vallankumouksellisia – ja ne ovat häipyneet olemattomiin. Tässä meille kriteeriota tarpeeksi”; “sisäisissä hankauksissa [voidaan löytää] kyllin pätevät koetuskivet itsetutkistelulle.” (S. 146.)

Ammattiliittojen merkitys muuttuu siirryttäessä kapitalismista sosialismiin, Trotski kuvaa. “Ensi aikoina tradeunionistiset pyrkimykset kohottavat päitään liitoissa yllyttäen liittoja tinkimään neuvostovaltion kanssa, asettamaan sille ehtoja ja vaatimaan siltä takeita. Mutta mitä pitemmälle päästään, sitä selvemmin liitot alkavat tajuta itsensä neuvostovaltion tuotantoelimiksi ja ottavat päälleen vastuunalaisuuden sen kohtaloista, eivätkä asetu sitä vastaan, vaan rinnastuvat sen kanssa. Liitot muuttuvat työkurin kanaviksi.” (S. 147.)

Työn järjestäminen ja “työn militarisointi”

Luodakseen valoa siihen, miten Neuvosto-Venäjällä on lähdetty järjestämään työtä sisällissodan ja kapitalismin romahduksen oloissa, Trotski on liittänyt teoksensa osaksi otteita puheistaan Kansantalousneuvostojen Yleisvenäläisessä kokouksessa ja Kommunistisen Puolueen IX:ssä kokouksessa. Näissä teksteissä käsitellään mm. kysymystä “työn militarisoimisesta”.

Aiemmin kapitalistinen teollisuus sai tarvitsemansa työvoiman talonpoikien sivutyön muodossa, ja markkinoilla oli tarjolla heitä kiinnostavaa tavaraa. Vallankumouksen jälkeen tilanne muuttui, ja “[a]inoa keino saada tarpeellinen määrä työvoimaa taloudellisten tehtävien suorittamiseen, on työvelvollisuuden voimaansaattaminen”. “Miten siis on käytännöllisesti ryhdyttävä työvoiman hankintaan työvelvollisuuden perusteella? Tähän asti on vain sotilashallinnolla kokemusta suurten joukkojen registeröimisestä, mobilisoimisesta, muodostelusta ja kuljetuksesta” (s. 178–179).

“Miksi puhumme me militarisoimisesta ? Itsestään ymmärrettävää on, että se on vain vertaus, – mutta se on vertaus, joka on sangen opettavainen. Mikään muu yhteiskunnallinen laitos, paitsi armeija, ei ole pitänyt itseään oikeutettuna siinä määrin alistamaan kansalaisia alaisikseen, siinä määrin valtaamaan heitä tahdollaan, kuin minkä tekee itsensä siihen oikeutettuna pitäen työväen diktatuurin valtio. […] Meidän taloudellisilla ja niiden yhteydessä ammatillisilla tuotantojärjestöillämme on oikeus vaatia jäseniltään kaikkea sitä itsekieltäytymistä, kuria ja intoa, jota tähän asti vain armeija on saanut vaatia.” (S. 186–187.)

“Porvaristo oli pakoitettu valehtelemaan, kun se kuvasi työtään vapaaksi työksi, vaikka se itse asiassa oli ei ainoastaan yhteiskunnallisesti pakollista, vaan suoraan orjatyötä. Sillä se oli enemmistön työtä vähemmistön eduksi. Me sen sijasta järjestämme työn työläisten itsensä eduksi, eikä meillä ole mitään syytä salata tai naamioida työn yhteiskunnallis-pakollista luonnetta. […] Me sanomme joukoille suoraan ja avoimesti, että sosialistinen maa voidaan pelastaa, kohentaa ja saada kukoistukseen vain kovan työn, ehdottoman kurin, ja kunkin työläisen osottaman täsmällisen kuuliaisuuden kautta.” (S. 193–194.)

“Mikään järjestö, armeijaa lukuunottamatta, ei ole tähän asti käsitellyt ihmistä niin kovakouraisesti, kuin sen tekee työväenluokan valtiollinen järjestö tänä raskaana ylimenokautena. Ja siksipä puhummekin työn militarisoimisesta.” (S. 223.)

“Työvelvollisuudella on pakollinen luonne, mutta se ei lainkaan merkitse, että se on väkivaltaa työväenluokkaa kohtaan. Jos työvelvollisuus kohtaisi vastarintaa työläisten enemmistön puolelta, niin se murtuisi ja sen kanssa myös neuvostojärjestelmä. […] Työn militarisoiminen työläisten suostumuksella taas on sosialistista diktatuuria. Ettei työvelvollisuus ja työn militarisoiminen ole vastoin työläisten tahtoa, kuten »vapaa» työ oli, sitä todistaa ennen muuta historiassa ennen kuulumaton vapaaehtoisen työn kukoistus lauantaitalkoissa.” (S. 194.)

“Työn militarisoinnin” ohella myös tuotantolaitosten asettaminen kollektiivisen johdon sijasta yhden henkilön johdettavaksi kohtasi arvostelua. Tähän vastaa Trotski:

“Meille sanotaan, että tehtaiden johdon siirto mieskohtaisille johtajille, eikä kollegioille, on rikos työväenluokkaa ja sosialistista vallankumousta vastaan. […] [J]os työväenluokka oman kokemuksensa perusteella, omien puolueneuvosto- ja ammattiliitto-konferenssien kautta tulee siihen johtopäätökseen, että tehtaan johtoon on parempi panna yksi henkilö, kun kollegio, niin on se työväenluokan oma tekemä päätös. Se voi olla oikea tai väärä hallintoteknilliseltä kannalta, mutta sitä ei ole tyrkytetty köyhälistölle, vaan köyhälistö on sen tehnyt oman mielensäja tahtonsa mukaan.” (S. 212–213.)

»Mitä eroa siis on teidän sosialisminne ja Egyptin orjuuden välillä, – huudahtaa [menshevikki, Raphael] Abramovitsh. – Suunnilleen samalla tavoinhan faaraotkin rakensivat pyramiidejaan ja pakoittivat ihmisjoukkoja työhön.» Verraton vertaus, ollakseen »sosialistin» tekemä. Tässä on jälleen tuo pikkuseikka jätetty huomioon ottamatta: vallankäytön luokkaluonne! Abramovitsh ei näe mitään eroa egyptiläisen hallituksen ja meidän välillä. Hän on unohtanut, että Egyptissä oli faaraoita, orjainomistajia ja orjia. Eivät egyptiläiset talonpojat ole neuvostojensa kautta päättäneet rakentaa pyramiideja – siellä vallitsi säätyluokkien hierarkinen yhteiskuntajärjestys – ja työntekijät pakotti työhön heille vihamielinen luokka. Meillä pakon toteuttaa työläis- ja talonpoikaisvalta työntekijäin omien etujen nimessä.” (S. 224–225.)

“Kautskylaisuuden” yhteenveto

“Kautsky on itävaltalaisen, väärennetyn marksilaisuuden perustaja ja sen täydellinen edustaja. Silloin, kun Marxin todellinen oppi esiintyy toiminnan, hyökkäyksen, vallankumouksellisen energian kehittämisen, äärimmäisyyteen saakka käyvän luokkataistelun teoreettisena ohjeena, muutti itävaltalainen koulu muotoaan passiivisuuden ja myöntyväisyyden akatemiassa ja siitä tuli vulgaari-historiallinen ja vanhoillinen s. o. se supisti tehtävänsä siihen, että se selittää ja puolustaa ilmiöitä, mutta ei suuntaudu toimintaan ja alasrepimiseen”. (S. 232.)

“Kautsky alkoi tuottaa vakavia vaaroja omalle koululleen kumouksellisena huippukautenaan, Venäjän ensimäisen vallankumouksen aikana, jolloin hän tunnusti olevan välttämätöntä, että Venäjän sosialidemokratia ottaa vallan käsiinsä ja jolloin hän koetti Venäjän suurlakosta vedettyjä johtopäätöksiä sovelluttaa Saksan työväkeen.” (S. 241.)

“Luulisi, että Kautskylla jo pitäisi olla edessään kyllin täydellinen valtiollinen klaviatuuri, jotta hän voisi osottaa sen koskettimen, joka Venäjän vallankumouksessa antaa oikean marksilaisen säveleen. Mutta Kautsky on vaiti. Hän työntää syrjään bolshevistisen säveleen, joka loukkaa hänen korvaansa, mutta ei etsi toista. Syy on selvä: vanha tanssimusikantti kieltäytyy yleensä soittamasta vallankumouksen soitinta.” (S. 246.)

>> Lev Trotski: Terrorismi ja kommunismi (pdf)