Joukkoliike ja vallankumous sisältää Karl Kautskyn ja Anton Pannekoekin Die Neue Zeit -lehden sivuilla vuosina 1911–1912 käymän menettelytapakeskustelun joukkoliikkeiden ja ulkoparlamentaarisen toiminnan luonteesta ja merkityksestä – sekä yleisellä tasolla että erityisesti torjuttaessa eurooppalaisen sodan vaaraa. Tekstit kokosi ja suomensi Yrjö Sirola työskennellessään Suomalaisen työväenopiston opettajana Duluthissa, Yhdysvalloissa. Käännökset julkaisi kirjana Työmies Kustannusyhtiö Hancockissa, Michiganissa vuonna 1912.

Kautskyn lokakuussa 1911 Die Neue Zeitissa  julkaistu artikkeli alkaa kahdenlaisen joukkoliikkeen erittelyllä. Yhtäältä oli nähtävissä kapitalismin kehitykseen liittyvä keskittyminen yhä laajempiin järjestöihin, niin työväen kuin kapitalistienkin taholla; tätä kautta “tulevat valtiolliset ja taloudelliset taistelut yhä enemmän suurten joukkojen liikkeiksi.” Toisaalta tämä järjestäytynyt liike Kautskyn mukaan sekoitetaan “järjestymättömien, tilapäisesti kokoon tulleitten ja taas hajalle meneväin kansanjoukkojen »kadun»” äkilliseen valtiolliseen ja taloudelliseen liikehtimiseen (s. 8–9). Kautsky keskittyy kirjoituksessaan pohdiskelemaan järjestäytymättömän joukon liikkeen merkitystä ja mahdollisuuksia.

Järjestäytymättömän joukon liike

Kautskyn keskeinen kysymys tässä ensimmäisessä artikkelissa on: “Mitä voi järjestymätön joukko saada aikaan? Mitä voimme siltä odottaa?” (S. 11.) Hänen vastauksensa tähän kysymykseen on, että järjestäytymätön joukko voi kyllä pystyä hävittämään, mutta ei rakentamaan jotakin hävittämänsä tilalle.

“Kansanjoukossa, jota sietämätön sorto painaa tai suuri vaara uhkaa, voi helposti pitemmittä miettimisittä syntyä yhtenäinen tahto poistaa ne henkilöt tai laitokset, jotka joukolle ovat sen sorron tai vaaran näkyvimpinä edustajina. Mutta niin yksinkertaista ei ole niiden tilalle asettaa uusia.” (S. 20.)

Järjestöihin järjestäytymättömän kansanjoukon liikehtimisen syyt ovat myös jossain määrin satunnaisia.Tällä huomiolla Kautsky haluaa argumentoida niitä vastaan, joiden mielestä “joukolla, Krapotkinin sanoja käyttääksemme, »aina on oikea tunto asemasta,» ja että se aina hävittää vain sellaista, mikä yhteiskunnallisen kehityksen eduksi ansaitsee hävittämisen.” (S. 23.) Hän kirjoittaa:

“Usein ovat kiihtymyksen syyt sellaiset, että vallanpitäjät ovat mieskohtaisesti viattomat, kuten on laita katovuoden. Mutta vallanpitäjät ovat nykyisen sorron ja riistämisjärjestelmän hyödynottajia ja saavat vastata syntyvästä kurjuudesta joka tapauksessa. […] [Joukkojen kurjuus] vie kapinallisiin purkauksiin ja joukkoliikkeisiin vallitsevaa hallitusjärjestelmää vastaan. Jos se on taantumuksellinen, vaikuttavat ne edistyksellisesti. Jos se on edistyksellinen, voi niissä ilmetä taantumuksellisia pyrkimyksiä.” (S. 23–24.)

Järjestymättömien joukkoliikkeiden kohdalla on huomioitava myös, että “joukko voi kyllä taistella, mutta ei — joukkona — laatia lakeja eikä hallita valtiota. Sen on aina jätettävä tämä pienille ryhmille, joko henkilöille, joilla riistäjinä on siihen riittävästi aikaa tai sitä varten palkatuille edustajille tai virkamiehille.” (S. 25.)

“Joukkoliikkeen historiallinen vaikutus ei siis riipu vain siitä, voittaako se ja missä määrin, mitä henkilöitä tai laitoksia se panee peräytymään tai poistaa, vaan myös siitä, minkä laatuisia ovat ne ainekset, joiden vallalle joukon voitto teki tietä.” (S. 26.)

Lopuksi on ymmärrettävä, että tämän kaltaisia joukkoliikkeitä ei voida millään päätöksellä synnyttää, vaan ne syntyvät erilaisten sattumien yhdistelmistä, joita ei voi hallita.

“Näitä edellytyksiä ei voi mielin määrin synnyttää eivätkä ne silloin esiinny, kun joukkoliike olisi paikallaan jonkun etujen kannalta. Monet tällaiset liikkeet ovat tulleet hyvin sopimattomaan aikaan, jolloin niistä oli enemmän haittaa kuin hyötyä, ja toiselta puolen ovat ne usein jääneet tulematta, jolloin ne olisivat olleet hyvin tarpeen.” (S. 27.)

Joukkoliikeiden merkitystä 1900-luvun alussa Kautsky ei kiistä, mutta hän on sitä mieltä, että niiden mahdollisuudet ovat pienemmät kuin esimerkiksi Ranskan vallankumouksen aikoihin tai Saksassa neljä vuosikymmentä aikaisemmin; muun muassa “voimakas sosialidemokratia ja vankat ammattijärjestöt” ovat kaventaneet niiden alaa (s. 47.)

Pannekoek haastaa keskusteluun – “toimettoman odotuksen teoria”

Hollantilainen tähtitieteilijä ja vasemmistososialisti Anton Pannekoek vastasi Kautskylle seuraavan vuoden (1912) heinäkuussa. Hänen mukaansa nykyaikaisen kapitalismin imperialistinen kehitys on luonut olosuhteet, joissa työväenliikkeen välitön joukkotoiminta on muodostunut yhä tärkeämmäksi tekijäksi. Pannekoek esittää, että parlamentaarisen vallan valtaus on harhaluulo (s. 59) ja nostaa esiin teesin, jonka mukaan

“Köyhälistön taistelu ei ole vain taistelua porvariston kanssa valtiovallasta pyrkimysten päämääränä, vaan on taistelua valtiovaltaa vastaan. Yhteiskunnallisen vallankumouksen ratkaistava tehtävä on siis lyhyesti lausuttuna: kohottaa köyhälistön voima niin korkealle, että se on yläpuolella valtion voiman; ja tämän kumouksen sisältö on valtion valtakeinojen tuhoaminen ja lopettaminen köyhälistön valtakeinojen kautta.” (S. 56.)

Parlamentarismilla oli merkityksensä aikaisemmin, jolloin työväenliike ei vielä ollut riittävän voimakas ja päämäärätietoinen, mutta nyt on tilanne muuttunut.

“Tulevissa taisteluissa vallasta [..] [v]allitseva luokka on yrittävä verisin keinoin lyödä työväenliikkeen maahan. Köyhälistö tulee ryhtymään joukkoliikkeisiin, lähtien kokousten ja katumielenosotusten yksinkertaisimmasta muodosta ja edeten suurlakon mahtavimpaan muotoon. […] Taistelu lakkaa vasta silloin, kun lopuksi valtiojärjestön täydellinen tuho on toteutettu. Enemmistön järjestö on silloin osottanut ylivoimaisuutensa, siten että se on tuhonnut hallitsevan vähemmistön järjestön.” (S. 61, 64.)

Pannekoek ei ole huolissaan, että tällaiset taistelut voisivat lyödä työväenliikkeen hajalle, johtaa niiden lakkauttamiseen jne.

“Tuhotkoon vallitseva luokka häikäilemättömästi käyttäen lainlaadinnallista ja poliisivaltaansa järjestöt näennäisesti: silti eivät työläiset kumminkaan muutu entisiksi yksilöllisiksi ihmisiksi, jotka vain oma oikku, oma etu panee liikkeelle. Niissä pysyy sama henki, sama kuri, sama yhdysside, sama solidariteetti, sama järjestyneen toiminnan tottumus kuin niissä oli, ja tämä henki luo itselleen uusia toimintamuotoja. […] Meidän joukkoliikkeemme eivät voi mennä hukkaan; ne eivät ole turhat, vaikka ei asetettua päämäärää saavutetakaan, jopa aika-ajottaiset taka-askeleetkin ovat tulevaa voittoa luomassa. ” (S. 65, 71.)

“Joukkoliikkeet, joihin järjestynyt työväki päättää ryhtyä, vetävät nopeasti köyhälistön laajemmat joukot mukaansa ja kohoavat siten vähitellen koko köyhälistöluokan liikkeiksi. Tällöin haihtuu nykyisin vielä niin suurelta näyttävä erotus järjestyneiden ja järjestymättömäin välillä”. (S. 78.)

Pannekoek arvostelee Kautskyn joukkoliikeanalyysia siitä, ettei se käsittele lainkaan joukon luokkaluonnetta ja että joukon liike voi Kautskyn mukaan olla välillä edistyksellistä, välillä taantumuksellista. Tämä johtuu Pannekoekin mukaan siitä, että Kautsky on “jättänyt marxilaiset apuneuvot kotiin eikä siksi olekaan päässyt tuloksiin” (s. 74). Kautskyn näkemykset merkitsevät Pannekoekin mielestä “toimettoman odotuksen teoriaa“, jossa “passiivina (odotellen) annetaan suurten joukkoliikkeiden luonnonmullistusten lailla tulla, sen sijaan että joka kerran oikeaan aikaan toimivasti käytäisiin niitä järjestämään ja painamaan eteenpäin.” (s. 78, 79).

“Joukkoliikkeiden kretinismi”

Pannekoekin vastausartikkelin julkaisu käynnisti keskustelun, joka jatkui useamman vastauksen ja vastineen sarjana Die Neue Zeitin sivuilla. Täydelliseen yhteisymmärrykseen ei ajatustenvaihdon aikana päästy. Kautsky jatkoi keskustelua mm. arvelemalla, että Pannekoek pitää “nykyistä kansanjoukkoa täydelleen samana kuin proletariaattia että myös näkee koko proletaarisen joukon oletan täynnä luokkatietoisuutta”. Näin ei Kautskyn mukaan ole, ja siten ei myöskään suurlakon käyttö sodan estämiseksi hänen mielestään ole kaikissa tilanteissa mahdollinen, sillä suurlakkoa ei pystytä itsestäänselvästi järjestöpäätöksillä määräämään.

“Missä joukon valtaa kiihkoisänmaallinen sotakuume, siellä on suurlakko mahdoton. […] Kun Pannekoek arvelee, että kansanjoukko kaikissa oloissa, vaikka omakin valtio on se, jonka kimppuun hyökätään, eikä hyökkääjänä, haluaa estää sotaväen liikkeelle panon, voin hänelle huomauttaa, ettei niin sosialidemokratiankaan riveissä löydä monia tovereita, joilla on tuollainen katsantokanta.” (S. 107, 109.)

Kautskyn mukaan Pannekoekin virhe on “pintapuolisessa marxilaisuudessa”, ts. siinä käsityksessä,

“joka riippumatta kaikesta kulloinkin vallinneitten voimasuhteitten tutkimisesta, koettaa johtaa eri kansanluokkien tilanteita ja mielialoja kerta kaikkiaan kaavamaisesti pelkästään palkkatyön ja pääoman vastakohtaa koskevain ajatusjohteitten kautta sekä pitää tätä metoodia marxilaisena, koska se nojautuu marxilaiseen teoriaan. Se unohtaa, että teoria on abstraktsioni, käsitemuodostelma, ei täydellinen, vaan yksinkertaistettu kuva elämästä. […] Mutta tuo yksinkertaistettu marxilaisuus on niin lähellä, niin havainnollinen, niin kansantajuinen, että se aina yhä sukeltaa esille, kun olot ovat sille suotuisat ja joukkovaistot tekevät sen vastaanottamiselle alttiiksi.” (S. 111, 114.)

Kautsky ei myöskään ymmärrä Pannekoekin vaatimusta kapitalistisen valtion tuhoamisesta, osaksi siksi, että Pannekoek “ei missään tarkemmin esitä, mitä hän oikeastaan valtiovallalla ymmärtää” (s. 134).

“Haluaako hän ehkä lopettaa virkamiesten valtiolliset tehtävät? Mutta mehän emme tule puolueessa eikä ammattijärjestöissä toimeen ilman virkailijoita, saatikka sitten valtiohallinnossa. Ei ohjelmammekaan vaadi valtion virkamiesten poistamista, vaan viranomaisten kansanvaltaista valitsemista. Tämäkin vaatimus voi koskea vain ylempiä virkamiehiä, sillä eihän jokaisen kirjurin asettamista varten tarvitse panna liikkeelle kansan vaalia. Varmastikin täytyy meidän pyrkiä toisellaiseen virkakoneiston käyttöön kuin mikä on nykyvaltiossa vallalla. Mutta niiden lukua ja yhteiskunnallista tärkeyttä voimme tuskin vähentää, ainakaan tämän yhteiskunnan puitteissa. Tässä väittelyssämme ei ole nyt kysymys siitä, miten hallintokoneisto järjestyy »tulevaisuuden valtiossa», vaan siitä, hajottaako meidän valtiollinen taistelumme valtiovallan, ennen kuin sen olemme vallanneet.” (S. 135–136.)

Kautsky ei hyväksi myöskään Pannekoekin näkemystä, jonka mukaan parlamenttityö on muuttunut yhä enenevässä määrin merkityksettömäksi. Hän kyllä myöntää, että parlamentissa on saatu aikaan kovin vähän, mutta “parlamenttarismin rappeutuminen” ei johdu “siitä, että […] koneisto käy yhä kelvottomammaksi suorittamaan suuria lainlaadintatehtäviä, vaan siitä, että porvarispuolueet, jotka nyt ovat enemmistönä, ovat menettäneet halun saada sellaisia aikaan. Niiden kumouksellinen aika on kaukana takanapäin ja ovat ne järjestäneet valtion tarpeittensa mukaiseksi. […] Ei kieltäy koneistona palvelemasta se, vaan porvarillinen enemmistö panee yhä enemmän esteitä sen tielle. – Muutettakoon enemmistö ja koneisto käy jälleen.” (S. 140–141.)

Yhteenveto

Keskustelussa Pannekoek haastaa Kautskyn vasemmalta, hieman samaan tapaan kuin Rosa Luxemburg vajaa kymmenen vuotta aikaisemmin käydyssä suurlakkokeskustelussa; Kautsky viittaa myös vielä varhaisempiin keskusteluihinsa Domela Nieuwenhuisin kanssa. Pannekoek luottaa joukkoliikkeen ja kehittyvän luokkatietoisuuden voimaan, johon Kautsky tosin yhtyy periaatteessa, mutta pitää Pannekoekin esitystä liian yksinkertaistettuna ja yksipuolisena, nimittäen sitä “joukkoliikkeiden kretinismiksi” (s. 151). Kautskyn mielestä järjestymättömien joukkojen liike voi joissain oloissa tuoda merkittävääkin apua työväenliikkeen tavoitteiden edistämiseksi, mutta tällaisen joukon liike on arvaamatonta, eivätkä järjestötoimijat voi sen varaan laskea.

“Järjestön kehittäminen, kaikkien valta-asemien valtaus, jotka omin voimin voidaan vallottaa ja säilyttää, valtion ja yhteiskunnan tutkiminen ja joukkojen valistus, muita tehtäviä emme voi itsellemme eikä järjestöllemme nytkään tietoisesti ja suunnitelmallisesti asettaa.” (S. 125)

Pannekoek pitää Kautskyn kantaa “toimettoman odotuksen teoriana”, “passiivisena radikalismina”, jossa puolue ei aktiivisesti pyri vallankumoukseen, vaan “odottaa kumouksellisia purkauksia, jotka rymähdyksinä, meidän tahdostamme ja toiminnastamme riippumatta, tulevat äkkiä kuin toisesta mailmasta ja pyyhkäsevät pois kapitalismin” (s. 80). Tämän sijaan

“Meidän täytyy selittää, että se asema, joka syntyy joukkoliikkeiden yhä kasvaessa, ei ole tilapäinen, sellainen ettei siitä voi mitään sanoa, vaan on se kapitalismin viimeisen asteen pysyvä ja normaalitila. Meidän on osotettava, että tähänastiset joukkoliikkeet ovat vain alkuna kumouksellisille joukkoliikkeille, joissa köyhälistön, sen sijaan että passiivisesti odottaisi, kunnes ulkoa tulleet rymähdykset mailmaa järkyttävät, itsensä on alituisesti hyökäten tunkeuduttava eteenpäin ja kovalla, uhrautuvalla työllä rakennettava valtansa ja vapautensa.” (S. 81–82.)

>> Karl Kautsky & Anton Pannekoek: Joukkoliike ja vallankumous (PDF)