Otto Bauer: Bolshevismi vaiko sosialidemokratia

9.8.2023 | Kirjat

Otto Bauerin (1881–1938) vuonna 1920 julkaistu teos Bolshevismi vaiko sosialidemokratia (suom. 1922) liittyy kommunistisen ja sosialidemokraattisen liikkeen keskusteluun sosialismin edellytyksistä ja työväenliikkeen menettelytavoista vallankumouksessa.

Bauerin kirjan keskeinen poliittinen kysymys on, “ovatko Venäjän vallankumouksen menettelytavat ominaisia köyhälistön vallankumoukselle yleensä vai onko niillä erikoiset edellytyksensä Venäjän yhteiskunnallisissa oloissa” (s. 9).

Teos alkaa esityksellä Venäjän talonpoikaiston aseman kehityksestä maaorjuuden kaudelta lokakuun vallankumouksen suorittamaan maanjakoon asti. Bauerin mukaan venäläinen talonpoika oli kyllä altis sosialistisille vaatimuksille tilanherrojen maiden pakkoluovuttamisesta, mutta “sosialisoimisfraasin taakse kätkeytyi vain hänen pyrkimyksensä vakiinnuttaa, lujittaa ja laajentaa hänen oma omistusoikeutensa tilanherran maan kustannuksella. Siten voi sosialistinen ideologia muodostua porvarillisen vallankumouksen, porvarillisten maanomistusolojen väkivaltaisen voimaansaattamisen välikappaleeksi.” (s. 40).

Bauerin mukaan Venäjän suhteellisesti nuoren työväenluokan voima perustui tähän 100-miljoonaiseen “jättiläisruumiiseen”, jota ilman vallankumous ei olisi ollut mahdollinen. Vallankumouksen ensi jakso vuoden 1917 lokakuusta seuraavan vuoden kesään oli “alkeellista joukkoliikettä”, jonka “tapahtumien liikkeellepanevana voimana [oli] itse köyhälistöjoukko” (s. 48). Se johti suunnittelemattomiin, spontaaneihin tehtaanvaltauksiin, työväenvalvontaan jne., joka “pakoitti vastahakoisen neuvostohallituksen kansallistuttamaan aluksi yksityisiä liikkeitä, sitten kokonaisia tuotannonhaaroja ja lopuksi koko suurteollisuuden” (emt.).

Joukkoliike heikkenee

Kesällä 1918 spontaani joukkoliike heikkenee ja neuvostohallituksen voima kasvaa, mm. koska joukkoliikkeellä ei enää ole “omia johtajia, jotka eivät olisi hallituskoneiston valjaissa” (s. 49). Vuoden 1918 puolivälistä Venäjällä ei “köyhälistön diktaturi” tarkoita enää “köyhälistön laajojen, rajujen joukkojen” valtaa, vaan nyt maata hallitsee “todellisuudessa kommunistinen puolue” (emt.). Talonpoikiin nojautuva vallankumoustaktiikka kostautuu ja neuvostohallitus saa huomata, että

“niin pian kuin kapitalistin arvovalta oli murtunut, eivät työläiset enää kyenneet säilyttämään yhtenäisyyttä yhteiskunnallisen työprosessin toiminnassa. Niin pian kuin vieras taho lakkasi alistamasta heidän työskentelyään omaa tarkoitustaan varten, hajosi myöskin heidän yhtenäisyytensä tuottavana kokonaisuutena.” (S. 42–43.)

Tämä johti Venäjän uudet hallitsijat vähemmistödiktatuurin tielle. “Köyhälistön diktaturi” ei ole enää köyhälistöjoukkojen diktatuuria, vaan köyhälistöaatteen diktatuuria (s. 51). Bauerin mukaan

“oli anarkkian voittaminen mahdotonta muuten kuin kutsumalla tarmokkaimmat ja kokeneimmat organisaattorit takaisin liikkeisiin ja antamalla heille rajattomat, diktaattoriset valtuudet. Heille annetaan oikeus palauttaa urakkapalkkajärjestelmä, ryhtyä toteuttamaan Taylorin systeemiä ja erottaa viipymättä työstä kelvottomat työläiset,  työläiset taas velvoitetaan »nurkumatta alistumaan työprosessin johtajain yksimieliseen tahtoon».” (S. 45.)

Seurauksena Venäjän yhteiskunnallisesti “takapajuisista” oloista on “despoottinen sosialismi”.

“Rajaton valta valtiossa, jota hallitsee proletariaatin pieni vähemmistö, samalla kun proletariaatti itse taas puolestaan on pieni vähemmistö Venäjän kansasta, antaa leiman venäläiselle sosialismille. Siellä muodostuu sosialistinen valtio. Sillä neuvostovalta on riistänyt työvälineet kapitalisteilta, vapauttanut työprosessin kapitalistien vallasta, temmannut työn tulosten käyttöoikeuden pois kapitalisteilta, ja nyt se itse, käytellen maan työvälineitä ja työvoimia suunnitelmansa mukaisesti, järjestää suunnitelmanmukaisen, välittömästi yhteiskunnan laskuun tapahtuvan työnteon ja suunnitelmanmukaisen, välittömästi yhteiskunnan nimessä tapahtuvan työntuotteiden jakelun. Mutta jos se on sosialismia, niin se on erikoisluontoista, despoottista sosialismia. Sillä siellä ei sosialismi merkitse sitä, että työtätekevällä kansalla itsellään on käyttöoikeus työvälineisiinsä, että se itse johtaisi työprosessia ja itse jakaisi työn tuotteet. Päinvastoin se merkitsee sitä, että kansasta irtautunut, vain kansan mitätöntä vähemmistöä edustava, kansan yläpuolella hallitseva valtiovalta saa vallita työvälineitä ja työvoimaa, työprosessia ja tuotteita pakkokeinoilla alistaen kansan kaikki voimat noudattamaan omaa suunnitelmaansa ja sijoittaen ne työjärjestöihinsä.” (S. 51–52.)

Neuvostobyrokratian ja punaisen armeijan hallitusjärjestelmä irtautuu proletarisesta syntymäpohjastaan ja itsenäistyy. Se uhkaa muodostua omintakeiseksi, luokkien yläpuolella olevaksi vallaksi, joka enää vain aatteellisesti edustaa köyhälistöä, mutta todellisuudessa käyttelee despoottista valtaansa, ei ainoastaan porvaristoa ja talonpoikaisväestöä, vaan myöskin köyhälistöjoukkoja kohtaan. Tämän kehityssuunnan näemme käytännössä tarkastaessamme neuvostovallan toimintaa sen koettaessa saada sosialistinen tuotanto pystyyn.” (S. 94.)

“Despoottinen sosialismi on välttämätön tulos yhteiskunnallisen vallankumouksen aiheuttamasta kehityksestä sellaisella edistystasolla, jolloin Venäjän talonpoika ei ollut kypsynyt edes poliittiseen eikä Venäjän työläinen vielä teollisuusdemokratiaan.” (S. 53.)

Länsi-Euroopan vallankumous

Jos Venäjän oloissa sosialistinen vallankumous johtaakin Bauerin mukaan väistämättä despotiaan ja vähemmistödiktatuuriin, niin Länsi-Euroopassa on asia toisin. Länsi- ja Keski-Euroopassa, joka on Venäjää paljon teollistuneempaa aluetta, ei voida ajatella vastaavanlaista “yhteiskunnan aineenvaihdon” keskeytymistä.

“Proletarisen vallankumouksen täytyy täällä ennen kaikkea turvata yhteiskunnallisen tuotanto- ja vaihtoprosessin jatkuminen ja välttää yhteiskunnan aineenvaihdon kaikkinainen katkeaminen. Senvuoksi ei se saa jättää teollisuutta ja kauppaa anarkisen »työväenkontrollin» valtaan eikä myöskään kansallistuttaa sitä yhdellä iskulla. Sen täytyy toimia asteettain, ensiksi kansallistuttaa vain sellaiset teollisuuden ja kaupan haarat, missä siirtyminen kapitalistisesta järjestelmästä sosialistiseen voi tapahtua tuotantoa ja liike-elämää keskeyttämättä.” (S. 132.)

“Erikoisesti ei proletarinen vallankumous saa jättää maanomistusolojen uudistamista alkeellisten joukkoliikkeiden tehtäväksi, vaan on sitä lujin käsin ohjattava. Ja lopuksi on sosialisoimisen muodot, laajuus ja erikoisesti ajankohta määrättävä siten, ettei ulkomaisen luoton hankkiminen ja elintarpeita ja raaka-aineita varten välttämättömän ulkomaisen pääoman saaminen käy mahdottomaksi.” (Emt.)

Myös “köyhälistön valtamuodon” tulee Bauerin mukaan olla Länsi- ja Keski-Euroopassa aivan erilainen kuin Venäjällä. Neuvostodiktatuuri, joka ottaa kaiken vallan työväen käsiin – vaikka se edustaisi väestön enemmistöäkin – tekee kapitalistisen tuotannon käytännössä mahdottomaksi, ja pakottaa sosialisoimaan sielläkin, missä siihen ei välttämättä ole yhteiskunnallisia edellytyksiä. Mutta, sanoo Bauer, jos proletariaatti

“demokratian pohjalla ja demokraattisia keinoja käyttäen saavuttaa poliittisen vallan, niin silloin ei kapitalistisen valtion koneistoa aluksikaan tuhota, vaan sen johto ainoastaan otetaan köyhälistön edustajain käsiin. Valtio- ja talouselämän jatkuvaisuus ei senvuoksi keskeydy. […] [J]uuri tämän jatkuvaisuuden nojalla voidaan järjestelmällisesti ja suunnitelmanmukaisesti muuttaa olevat olot käyden käsiksi aina vain niihin tehtäviin, joiden ratkaiseminen jo on mahdollista, ja ainoastaan sillä tavoin voidaan Länsi- ja Keski-Europan erikoisissa yhteiskunnallisissa oloissa nykyisellä kehityskaudella siirtyä kapitalismista sosialismiin. Demokratia on täällä se muoto, jota noudattamalla proletariaatti voi saavuttaa vallan ja käyttää valtaa silti väkivaltaisesti riistämättä oikeuksia proletariaattia vastustavilta työtätekevän kansan luokilta”. (S. 136, 137.)

“Teollisuusköyhälistö ei voi rakentaa sosialistista yhteiskuntaa, ennen kuin se on voittanut puolelleen sivistyneistön ja maataloustyöläisten laajat kerrokset. […] Kun me vielä olemme vähemmistönä vaaleisssa ja demokraattisissa edustuslaitoksissa, niin se todistaa, että liian suuret joukot henkisiä ja maataloustyöläisiä vielä ovat meidän riviemme ulkopuolella.” (S. 138, 139.)

Diktatuuri ja demokratia

Teoksensa lopussa Bauer omistaa jonkin verran näkemyksilleen diktatuuri- ja demokratiakäsitteistä.

“Jonkun luokan voiman määräävät: ensiksikin yhteiskunnalliset voimatekijät ja toiseksi sen käytettävissä olevat aineelliset väkivaltavälineet.
“Luokan voiman määräävät yhteiskunnalliset voimatekijät ovat etupäässä: ensiksi luokan jäsenten lukumäärä; toiseksi sen järjestöjen laatu, lujuus ja toimintakyky; luokan asema tuotanto- ja jakeluprosessissa, mikä asema määrää luokan käytettävissä olevat taloudelliset voimakeinot; neljänneksi sen poliittinen valppaus, toimeliaisuus ja uhrautuvaisuus; viidenneksi sen sivistystaso, kyky vaikuttaa henkisillä keinoilla oman luokan jäseniin ja muihin luokkiin, sen aatesuunnan innostava voima.
“Luokan käytettävissä olevat väkivaltavälineet ovat sen määräysvallassa oleva aseistettu armeija, tämän armeijan aseistuksen paljous ja laatu sekä tämän aseellisen voimatekijän johdon ja järjestelyn hyvyys.
Demokratia on se valtiomuoto, jossa valtiollisen vallan jakautumisen määräävät yksinomaan yhteiskunnalliset voimatekijät ja jossa tätä jakautumista ei muuteta minkään luokan hyväksi aineellisten väkivaltakeinojen käyttämisen kautta. […] Demokraattisen valtion »kokonaistahto» on pelkästään yhteiskunnallisten voimatekijöiden lopputulos.” (S. 172, 173.)

“Jos työläisten lukumäärä on niin vähäinen, tahi työväestön luokkatietoisuus niin heikosti kehittynyt, että omistavilla luokilla on äänten enemmistö, niin silloin demokraattinen valtio on omistavien luokkien valtaväline. Yleensä on omistavien luokkien johto porvariston käsissä: demokratia on silloin porvarillista demokratiaa. […] Jos työväenluokka jo on valitsijoiden suurena enemmistönä ja kaupunkien ja maaseudun työläisten luokkatietoisuus on jo siksi voimakasta, etteivät he anna kapitalistisen sanomiston eikä kapitalistisen vaalikiihotuksen vaikuttaa itseensä, niin silloin työväenluokka anastaa vallan demokraattisessa valtiossa, joka muuttuu sen valtavälineeksi, demokratia on silloin proletarista demokratiaa. Demokratia on vain kaava. Onko tähän kaavaan valettu kapitalistinen, talonpoikainen vai proletarinen sisältö, se on riippuvainen yhteiskunnallisista voimatekijöistä.” (S. 174.)

“Luonnollisesti demokraattinen valtio, kuten jokainen valtio, perustuu väkivaltaan. Mutta demokraattinen valtio käyttää asevoimaansa ainoastaan turvatakseen lakiensa, asetustensa ja säädöstensä pyhyyden niskuroivia vähemmistöjä vastaan. Näiden lakien, asetusten ja säädösten sisältöä taas ei määrää minkään luokan väkivalta, vaan yksinomaan luokkien vhteiskunnalliset voimatekijät.” (Emt.)

“[Työväenluokka] voi täällä, päinvastoin kuin Venäjällä, anastaa valtiovallan demokratian pohjalla ja demokraattisin keinoin. Se, ettei valta vielä nykyisin ole sen käsissä, johtuu vain siitä, että laajat työläisryhmät eivät vielä ole vapautuneet kapitalistisen sanomiston, kapitalistisen vaalikiihoituksen, kapitalistisen kasvatuksen vaikutuksesta.” (S. 178.)

“Tosin porvaristo siinäkin tapauksessa, että proletariaatti demokratian avulla anastaa poliittisen vallan, asettuu vastustamaan sen ylivaltaa. […] Myöskin demokraattisen parlamentin täytyy turvautua diktaattorisiin voimakeinoihin, sen on murrettava porvariston jarrutus ja mahdollinen aktivinen vastarinta diktaattorisilla, kenties terroristisillakin keinoilla, niin pian kuin tästä parlamentista on tullut proletariaatin valtaväline. Sitäkin voidaan nimittää proletariaatin diktaturiksi, mutta se on kokonaan toisenlaista diktaturia kuin bolshevikkien. Se ei ole demokratiaan kohdistuvaa, vaan demokratian diktaturia. Tällöin ei väkivallan tarkoituksena ole saada aikaan yhteiskunnallisen vallanjaon kanssa ristiriitaista oikeudellista vallanjakoa, vaan sen kautta ainoastaan turvataan yhteiskunnallisten voimatekijöiden määräämä vallanjako kapinoivaa vähemmistöä vastaan.” (S. 179.)

Alunperin vuonna 1920 saksaksi julkaistun teoksen on suomentanut Alpo Kupiainen, ja sen on julkaissut Sosialidemokraattinen puoluetoimisto vuonna 1922.

>> Otto Bauer: Bolshevismi vaiko sosialidemokratia (pdf)