Karl H. Wiikin (1883–1946) teos Kovan kokemuksen opetuksia. Sananen suomen työväelle ilmestyi ensimmäisen kerran loppuvuonna 1918. Teoksessa punakaartien ja SDP:n radikaalien linjaa vastustanut Wiik – hänen mukaansa sisällissota oli “surullisinta aikaa, jota Suomen työväki on elänyt” (s. 7) – vetää yhteen henkilökohtaisia näkemyksiään vuoden 1918 sisällissotaan johtaneesta kehityksestä, puoluejohdon virheistä ja sodanjälkeisestä tilanteesta.

Wiikin mukaan suomalaisen sosialidemokratian radikaali luokkataistelulinja ei ollut vain poliittinen virhearvio, vaan sen taustalla oli yhteiskunnallisten olosuhteiden tietynlainen kehitys sotaa edeltäneenä aikana. Kuten muissakin Itä-Euroopan maatalousvaltaisissa maissa, Suomessakin kapitalismin horjuttaessa perinnäisiä maaseudun elinkeinoja kehitys proletarisoi nopeasti suuria joukkoja, ja nämä taas “hakeutuvat joukottain teollisuuden palvelukseen, eikä sekään voi tarjota heille riittävää toimeentuloa. Liittyessään työväenliikkeeseen antavat nämä usein huutavassa hädässä sekä muutenkin alhaisella kehitysasteella olevat ainekset koko liikkeelle levottoman leiman” (s. 9). “Puolueen onnettomuus oli […] että se oli liian suuri ollakseen yhtenäinen.” (S. 84.)

Wiikin käsitys on, että johdonmukaisen sosialistisen linjan noudattaminen vaikeutui, kun vuoden 1905 suurlakon jälkeen puolueeseen liittyi paljon uusia jäseniä. Mukana oli “erilaatuista ainesta” kuten torppareita ja muita pienviljelijöitä, “joilla ei voinut olla sosialistisia kehitystendenssejä”. Samalla jäsenryntäys loi harhakuvitelman, että SDP “muka edusti ‘koko työtätekevää kansaa’”, jolloin puoluejohdon halukkuus kompromisseihin muiden puolueiden kanssa väheni. (S. 12–13.)

Suomalaisen sosialidemokratian jyrkkyys johtui osin siitäkin, ettei Suomessa “ollut radikaalista porvaripuoluetta, joka kaukonäköisesti ja päättäväisesti olisi ryhtynyt korjaamaan pahimpia yhteiskunnallisia epäkohtia” (s. 10). Jatkuvat parlamentin hajottamisetkin vaikuttivat sen, että väkijoukkojen tarmo suuntautui suoraan toimintaan, mm. punakaarteihin. Tätä suuntausta sitten myös SDP:n johdon enemmistö tuki (s. 103).

“Sosialidemokratiamme suurimmat ulkonaiset voitot eivät ole olleet uutteran, kestävän työn tuloksia, vaan seurauksia epäsäännöllisten ulkonaisten olojen aiheuttamista kumousmaisista purkauksista (vv. 1905 ja 1917). Ei siis ihme, ettei työväkemme tajuntaan ole päässyt täysin juurtumaan ymmärrys yhteiskunnallisen kehityksen lainalaisuudesta ja ettei hitaalle, rauhalliselle parlamentaariselle toiminnalle ole opittu antamaan riittävää arvoa.” (S. 20.)

Wiikin mielestä kumousaika “näytti toteen sen väitteen, ettei Suomen työväenluokalla ollut sitä yhtenäisyyttä, joka olisi tehnyt sille mahdolliseksi tahraamattomalla kilvellä käydä tämmöistä taistelua”. “Tuotanto saatiin vain osaksi ja vaillinaisesti käyntiin. […] Valtion raha-asiat joutuivat rappiotilaan. […] Virkamiesten lakko oli täydellinen.” (S. 105–106.)

Sisällissodan jälkeen seurasi voittajien taholta “mitä hillittömimmän taantumuksen purkaus”, jonka seurauksena “osa, tosin pieni osa Suomen työväkeä alkoi kallistaa korvansa Venäjältä tuleville kehoituksille” (s. 110, 112).

“Sosialidemokratian tehtävä tämmöisessä tilanteessa on selvä: taistelu kahdella rintamalla. Tämä taistelu johtaa tuloksiin, siinä määrin kun ehtii syntyä voimakas, itsetietoinen, luokkatietoinen työväenliike. Sen syntyä eivät nyt enää vaikeuta niin paljon vallanpitäjäin säätämät rajoitukset kuin työväen omassa keskuudessa vallitseva väsymys, joka ilmenee ei ainoastaan bolshevististen oikoteiden etsinnässä, vaan myös ja enemmänkin sen näennäisenä vastakohtana: toimettomana odotuksena, että sosialidemokratian etunenään astuneet uudet johtajat saisivat parlamentaarisella toiminnallaan aikaan lievennystä työväen tilaan.” (S. 113.)

“[Meidän täytyy] päästä tuosta yksipuolisesta, konemaisesta eikä vähääkään marxilaisesta käsitystavasta, jonka mukaan ihminen on sokeasti ja tahdottomasti ulkonaisten olosuhteiden luoma. Tämä käsitys […] aiheuttaa, että annetaan liian vähän arvoa sille pyrkimykselle yksilön siveelliseksi ja henkiseksi kehittämiseksi, jonka pitää tapahtua rinnakkain ulkonaisten olosuhteiden uudesti järjestämisen kanssa.” (S. 116.)

Sisällissodan jälkeen Wiik lukeutui uuden SDP:n vasemmistoon. Toisen maailmansodan aikana hän kuului sotaa vastustaneisiin “kuutosiin”, erotettiin puolueesta ja tuomittiin vankeuteen. Sodan jälkeen hän ehti olla mukana perustamassa SKDL:ää, mutta kuoli pian sen jälkeen vuonna 1946.

Tässä julkaistava teksti perustuu Wiikin teoksen vuonna 1919 julkaistuun kolmanteen painokseen.

>> Karl H. Wiik: Kovan kokemuksen opetuksia (pdf)