Graham Wallas: Omaisuus sosialistisessa valtiossa
9.8.2023 | Kirjat
Graham Wallasin alunperin vuonna 1889 julkaistu ja 1908 suomennettu pamfletti Omaisuus sosialistisessa valtiossa on viime vuosisadan alussa suomeksi julkaistujen sosialististen kirjasten joukossa sikäli harvinainen, että se edustaa fabianilaisuutta. Fabianilaisuus on saanut nimensä englantilaisesta, edelleen olemassa olevasta Fabian Societysta, joka yhdisteli liberaalia radikalismia ja työväenliikkeen aatteita ja harjoitti tältä pohjalta tutkimus- ja valistustyötä.
Pari vuotta seuran perustamisen jälkeen siihen vuonna 1886 liittynyt Wallas oli tasavaltalaista ja sekulaaria radikalismia kannattanut opettaja, joka oli saanut vahvoja vaikutteita Jeremy Benthamilta ja John Stuart Milliltä. Fabian Societyn suhdetta brittiläiseen politiikkaan tutkineen A. M. McBriarin mukaan Wallas oli fabianilaisia kollegoitaan “akateemisempi”, ja häntä kiinnostivat abstraktit ja teoreettiset kysymykset.
Seura otti nimensä roomalaisen kenraali Quintus Fabius Maximus Cunctatorin mukaan; cunctator merkitsee ‘viivyttelijää’ ja viittaa Fabiuksen toisessa puunilaissodassa menestyksellisesti käyttämään väsytystaktiikkaan, jota reformistisesti suuntautuneen seuran jäsenet pitivät hyvänä tapana myös yhteiskunnan muuttamiseksi.
Graham Wallas ei kuulunut seuran nimekkäimpiin jäseniin – näitä olivat Sidney ja Beatrice Webb sekä George Bernard Shaw – ja erosi seurasta poliittisten erimielisyyksien vuoksi 1904, mutta McBriarin mukaan hän lukeutuu “niihin johtaviin fabianilaisiin” – Webbien, R. H. Tawneyn, R. C. K. Ensorin ja G. D. H. Colen ohella – joiden panos “historiankirjoituksen ja yhteiskunnan poliittisten instituutioiden kuvauksen alalla” on merkittävä.
Wallas pohdiskelee kirjoituksessaan omaisuuskysymystä sosialistisessa yhteiskunnassa: jos valtio ei omista kaikkea, niin mitä jää yksilöiden omistettavaksi, ja millaisia seurauksia sillä todennäköisesti on? Wallasin näkemyksen mukaan joidenkin tahojen kannattama puhdas yhteisomistuskommunismi ja tasanjako ei ole toimiva järjestelmä.
“[Sosialistiset edelläkävijät] lähtivät aina siitä, että jos muutama sata henkilöä yhdistää omaisuutensa ja ansionsa yhteiseen rahastoon yhteisesti käytettäväksi yhteisen asian eteen, niin sen kautta voitaisiin luoda paratiisi maan päälle. Sen jälkeen on joukko kokeita näyttänyt toteen, että olkoonpa mikä kulutusjärjestelmä tahansa, vaikkapa niin tarkoituksenmukainen kuin Fourier’in »yhteisyys» tai Owen’in »Uusi Maailma» ja huomioonottamatta sen taloudellisia etuja, ei se useitakaan ihmisiä viehätä, sellaisia kuin ihmiset nykyään ovat, lukuunottamatta hyvin harvinaisia olosuhteita.” (S. 9.)
Tästä on seurauksena, että yksityisomaisuus – esimerkiksi ajanhukkaa merkitsevä yksityinen ruoanlaitto ihmisten yksityisissä kodeissa yhteiskeittiöiden sijaan – on väistämätöntä, ainakin niin kauan kun ihmisten halut eivät tältä osin muutu. Ja jos oikeus omistaa omia tavaroita myönnetään, on myös myönnettävä oikeus myydä ja ostaa niitä, ja samoin käyttää niitä – “vahingoittamatta lähimmäistään” – tulon hankkimiseen.
“Jos myönnämme jollekin oikeuden omistaa kirjanpainimen, auran, kirjansitojan työaseen tai mitä muuta tahansa, niin saamme myöskin antaa hänelle oikeuden käyttää omaisuuttaan niin, että vahingoittamatta lähimmäistään, voi saada suurimman mahdollisen ansion siitä. Muussa tapauksessa voisi, jos yhteiskunta sekaantuisi asiaan, niinkauan kun se ei ole vastuunalainen järjellisestä omaisuuden käyttämisestä, tulokseksi tulla omaisuuden ei-järjellinen käyttäminen.” (S. 17.)
“Yhteiskunnan omaisuudeksi jäisi siten: maa, laajimmassa merkityksessään ja välikappaleita tuotantoa, jakamista ja kulutusta varten, joita edellisestä voidaan johtaa perhettä suuremmissa yhdyskunnissa.” (S. 11.)
Wallasin teos on mielenkiintoinen erityisesti siitä näkökulmasta, että sen käsittelemistä kysymyksistä voi huomata monien niistä olevan edelleen ajankohtaisia siinä mielessä, että niistä ei työväenliikkeessä vallitse sen enempää yksimielisyyttä kuin aikaisemminkaan. Näin esimerkiksi kysymyksessä vallankumouksellisuudesta ja reformismista, joista jälkimmäistä Wallas nimittää “uudeksi käsitykseksi sosialismista”. Alla oleva lainaus voisi kuitenkin olennaisen sisältönsä puolesta olla yhtä hyvin mistä tahansa samaa aihepiiriä käsittelevästä keskustelusta sata vuotta myöhemminkin.
“Kasvava tietoisuus syiden yhtenäisyydestä yksilön ja yhteiskunnan kehityksessä (taito, josta osaksi on kiittäminen Darwinia), puolivuosisatainen kiihotuskamppailu pettyneine toiveineen, laitosten säännöllinen uudistaminen sosialistiseen suuntaan henkilöiden avulla, jotka muuten hylkäsivät sosialistiset ihanteet, kaikki kehoittaa meitä luopumaan toiveista lopullisen ja täydellisen uudistuksen suhteen.” (S. 6.)
Näin Wallas puolestaan varoittaa siitä, mitä jotkut nykyään kutsuvat “sosiaaliseksi maahanmuutoksi”:
“Jos […] kaikki [sosialistiseen maahan] vastatulevat saisivat täydet taloudelliset oikeudet, tulee se maa jossa sosialismi, tai yhteiskuntajärjestys joka lähentelee sitä, on toteutunut, köyhälistön siirtolaisuuden esineeksi, maista, joissa tuotannon välikappaleet ovat yksityisomaisuutta. […] [J]okaista todellista koetta parantaa köyhälistön elinmahdollisuuksia kussakin europalaisessa maassa, tulee seurata siirtolaislain, tarpeeksi hienotunteisen takaamaan suojan valtiollisille pakolaisille virkavaltaisuutta vastaan, ja joka ei myöskään aseta esteitä väen siirtymiselle, jota seuraisi henkisen ja aineellisen keskimäärän kohoaminen, mutta joka toiselta puolen on jyrkkä sulkemaan sen kansan pohja-loan, ihmishylyt, joista Europan mannermaiden sotilasvaltiot lakkaamatta koettavat vapautua.” (S. 14–15.)
Näin hän käsittelee tasapalkkauskysymystä:
“Meidän päivinämme sosialistit ovat saaneet oppia osuustoiminnallisten yritystensä ja virheiden kautta, että ne edut, joita voitaisiin saavuttaa yksityisen toiminnan kautta, pitää henkilöitä, joille on edistynyt liikenemiskyky, poissa yhteisistä yrityksistä ellei vaikeampaa johtajatointa palkata paremmin kuin tavallista työtä. Kuinka suureksi ero tulee, että yhteiskunta voisi taata itselleen täysin kykeneviä voimia, sen voi ainoastaan kokemus ratkaista.” (S. 21.)
Ja näin taas kysymystä valtion ja yksilön suhteesta:
“Puhtaan sosialismin vallitessa, käyttäen tätä sanaa sen ahtaimmassa merkityksessä, ei valtio tarjoa yhdellekään jäsenistään etuoikeuksia, ellei se ole maksettu hinnalla, joka korvaa kaikki siitä johtuvat kulut. Tässä suhteessa on esim. postiliike puhdas sosialistinen laitos. Jos niin olisi, ei valtio voisi vaatia työtä jäseniltään, ja työhön pakottaisi ainoastaan pelko kuolla nälkään. Puhtaan kommunismin aikana sitä vastoin, sellaisena kuin sen määritteli Louis Blanc: »Jokaiselta kykyjensä mukaan; jokaiselle tarpeittensa mukaan» tulee valtion ilman vastustelematta ja vastapalveluksia vaatien täyttää kaikki jäsentensä mahdolliset vaatimukset. Meidän yleiset kaivoksemme ovat, lukuisten esimerkkien joukossa, puhdasta kommunismia. […] Sillä, sellaisten kanssa kuin ihmiset nykyjään ovat, läpisuolattuja turmeltuneen kauppajärjestelmän siveellisyysperiaatteilla, saa valtio olla ylenmäärin varovainen päättäessään mitkä tarpeet tyydytetään maksutta, käyttämättä työpakkoa.” (S. 23–24.)