Evert Huttusen (1884–1924) kirjanen Sosialidemokraattinen puoluejohto ja kansalaissota ilmestyi loppuvuodesta 1918 kommentaarina Venäjän helmikuun vallankumouksen (1917) jälkeisille tapahtumille, jotka olivat johtaneet yhteiskunnallisten ristiriitojen kärjistymiseen loppuvuodesta 1917 ja lopulta sisällissotaan alkuvuodesta 1918. Sosiaalidemokraattisen puolueen johto oli laillisia keinoja kannattaneen Huttusen mielestä antautunut vastuuttomalle vallankumouslinjalle, jonka haaksirikon sisällissota osoitti.

Inkerinmaalla 1884 syntynyt Huttunen oli venäjänkielentaitoisena läsnä useimmissa niissä keskusteluissa, joita SDP:n johto kävi venäläisten kanssa helmikuun vallankumouksen jälkeen mm. kertoakseen venäläisille sosiaalivallankumouksellisille ja sosialidemokraatteja Suomen tilanteesta.

Kun Venäjän väliaikainen hallitus oli hajottanut Suomen eduskunnan kesällä 1917 tämän hyväksyttyä valtalain, edusti Huttunen SDP:n puoluetoimikunnassa laillista toimintaa kannattavaa vähemmistöä, joka ei olisi halunnut kokoontua hajotetun eduskunnan nimissä ennen uusia vaaleja.

Kun loppuvuodesta 1917 yhteiskunnallinen vastakkainasettelu alkoi kärjistyä, oli Huttunen yksi aktiivisimmista parlamentaristisen linjan puolustajista vallankumouslinjaa vastaan. Tämän vuoksi hänellä oli mahdollisuus toimia sisällissodan jälkeisen sosiaalidemokraateista lähes kokonaan puhdistetun “tynkäparlamentin” toisena sosialidemokraattisena kansanedustajana Matti Paasivuoren ohella. Hänet oli valittu kansanedustajaksi 1916 toimittuaan sitä ennen viipurilaisen työväenlehti Työn toimittajana.

“Jos [helmikuun] vallankumouksen jälkeen olisi tahdottu saavuttaa mahdollisimman suuria tuloksia, olisi kumouksellisen toiminnan asemasta pitänyt parlamenttariselle toimin­nalle panna suurempaa painoa. Erittäinkin olisi sitä täy­tynyt painostaa joukkojen keskuudessa, jonne oli jo juurtunut parlamenttarismia väheksyviä mielipiteitä. Yhdeltä puolen oli siihen syynä Venäjältä päin tulevat vaikutukset ja toiselta puolen kokemukset eduskunnalliselta toiminta-ajalta aikaisempina vuosina. Se seikka, että tsaarivalta jarrutti lainsäädäntötyötä tuhoten säännöllisesti vä­hänkin kansanvaltaisemmat eduskunnalliset saavutukset, oli omansa synnyttämään sellaisia mielipiteitä, ettei edus­kunta saakaan mitään aikaan, vaan kaikki suuremmat voitot, jotka työväkeä voisivat hyödyttää, olisivat saavu­tettavissa ulkonaisen toiminnan ja painostuksen kautta. Vallankumouksen jälkeen asema oli muuttunut. Menestyksellisen eduskunnallisen toiminnan tulokset olivat nyt kokonaan toiset kuin aikaisemmin. Mutta sitä eivät, valitettavasti kyllä, kaikkialla joukot tajunneet. Ja mitä taas johtaviin aineksiin puolueessa tulee, ne kyllä sen ymmärsivät, mutta ollen liian suuressa määrässä venäläisen bolshevismin vaikutuksen alaisia ja luottaen liiaksi »suoran toiminnan» etuihin, eivät painostaneet sitä tarpeeksi joukkojen keskuudessa.” (S. 13-14.)

>> Evert Huttunen: Sosialidemokraattinen puoluejohto ja kansalaissota (pdf)