Wilhelm Liebknecht (1826–1900) kirjoitti ensimmäisen kerran vuonna 1887 julkaistun teoksensa Valtiopetos ja vallankumous suurimmaksi osaksi tutkintovankeudessa vuonna 1872. Hän toimi tuolloin yhdessä August Bebelin kanssa eteläsaksalaisen sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen, ns. eisenachilaisten johtotehtävissä.
Liebknechtiä ja Bebeliä epäiltiin valtiopetoksen valmistelusta, sillä he olivat agitoineet Preussin ja Ranskan välistä sotaa (1870–1871) vastaan sekä valtiopäivillä kieltäytyneet äänestämästä sotaan myönnettävien varojen puolesta. He olivat myös puolustaneet Pariisin kommuunia ja (1871) ja vastustaneet Elsass-Lothringenin liittämistä Saksaan.
Oikeus tuomitsi heidät kahdeksi vuodeksi vankeuteen.
Valtiopetoksessa ja vallankumouksessa Liebknecht puolustaa itseään ja puoluettaan syytteitä vastaan.
“Leipzigin valtiopetosjuttu, joka alkoi v. 1870, ja jota käsiteltiin keväällä 1872, päättyen Bebelin ja minun kaksivuotiseen vankilatuomioon, oli ensimäinen suuri tendenssiprosessi puoluettamme vastaan, jossa, juuri siksi että se oli vainojuttu, syytteen alaisina olivat sosialidemokratian pyrkimykset ja päämäärät ja täytyi meidän siis niitä puolustaa.” (S. 18.)
Valtiopetos ja vallankumous julkaistiin suomeksi 1910 Yrjö Sirolan käännöksenä. Sirola liitti teokseen myös lyhyen elämänkerran Wilhelm Liebknechtistä.
Nikolai Buharinin (1888–1936) teos Sosialidemokraatit ja Neuvostoliitto julkaistiin alunperin vuonna 1925, aikana jolloin sosiaalidemokraattinen liike oli peruuttamattomasti jakautunut sosiaalidemokraatteihin ja kommunisteihin, ja heidän välinsä olivat tulehtuneet. Asiantila näkyy muun muassa tämän teoksen kitkerässä sävyssä, jossa asia-argumenttien ohella nähdään paljon henkilökohtaisuuksia, retorista loukkaantumista ynnä muuta.
Buharinin päämaali kirjassa on Karl Kautsky ja hänen teoksensa Die Internationale und Sowjetrussland (Internationaali ja Neuvosto-Venäjä). Kyseessä ei suinkaan ollut ensimmäinen Kautskyn Neuvosto-Venäjää ja bolshevikkeja arvostellut teos, eikä Buharinin vastine siihen ollut ensimmäinen bolshevikkien piiristä tullut vastaus Kautskylle.
Buharin toteaa arvostelunsa kohteesta kirjansa esipuheessa, että
“On vaikeata lukea tätä [Kautskyn] kirjasta ilman yökötystä ja mitä suurinta vastenmielisyyttä, siksi runsaan annoksen se sisältää: vastavallankumouksellisen raivoavaa, joskin voimatonta kiukkua; näivettynyttä ajattelua, joka polkee paikaltaan pääsemättä; täydellistä sosialisten, objektiivisten suhteiden ymmärtämisen puutetta; iljettävää ryömimistä hallitsevan porvariston edessä; pikkuporvarin psykologiaa, joka on joutunut raivon valtaan, koska »omaisuutta on ryöstetty». Mikä alennustila yksinpä luopiollekin! Hänelle, joka kuitenkin kerran on ollut mies…”
Suomennos julkaistiin vuonna 1926, vuosi alkuteoksen julkaisemisen jälkeen. Suomentaja oli A. Niemistö ja kustantaja Työväenjärjestöjen tiedonantaja.
Otto Bauerin (1881–1938) vuonna 1920 julkaistu teos Bolshevismi vaiko sosialidemokratia (suom. 1922) liittyy kommunistisen ja sosialidemokraattisen liikkeen keskusteluun sosialismin edellytyksistä ja työväenliikkeen menettelytavoista vallankumouksessa.
Bauerin kirjan keskeinen poliittinen kysymys on, “ovatko Venäjän vallankumouksen menettelytavat ominaisia köyhälistön vallankumoukselle yleensä vai onko niillä erikoiset edellytyksensä Venäjän yhteiskunnallisissa oloissa” (s. 9).
Teos alkaa esityksellä Venäjän talonpoikaiston aseman kehityksestä maaorjuuden kaudelta lokakuun vallankumouksen suorittamaan maanjakoon asti. Bauerin mukaan venäläinen talonpoika oli kyllä altis sosialistisille vaatimuksille tilanherrojen maiden pakkoluovuttamisesta, mutta “sosialisoimisfraasin taakse kätkeytyi vain hänen pyrkimyksensä vakiinnuttaa, lujittaa ja laajentaa hänen oma omistusoikeutensa tilanherran maan kustannuksella. Siten voi sosialistinen ideologia muodostua porvarillisen vallankumouksen, porvarillisten maanomistusolojen väkivaltaisen voimaansaattamisen välikappaleeksi.” (s. 40).
Bauerin mukaan Venäjän suhteellisesti nuoren työväenluokan voima perustui tähän 100-miljoonaiseen “jättiläisruumiiseen”, jota ilman vallankumous ei olisi ollut mahdollinen. Vallankumouksen ensi jakso vuoden 1917 lokakuusta seuraavan vuoden kesään oli “alkeellista joukkoliikettä”, jonka “tapahtumien liikkeellepanevana voimana [oli] itse köyhälistöjoukko” (s. 48). Se johti suunnittelemattomiin, spontaaneihin tehtaanvaltauksiin, työväenvalvontaan jne., joka “pakoitti vastahakoisen neuvostohallituksen kansallistuttamaan aluksi yksityisiä liikkeitä, sitten kokonaisia tuotannonhaaroja ja lopuksi koko suurteollisuuden” (emt.).
Joukkoliike heikkenee
Kesällä 1918 spontaani joukkoliike heikkenee ja neuvostohallituksen voima kasvaa, mm. koska joukkoliikkeellä ei enää ole “omia johtajia, jotka eivät olisi hallituskoneiston valjaissa” (s. 49). Vuoden 1918 puolivälistä Venäjällä ei “köyhälistön diktaturi” tarkoita enää “köyhälistön laajojen, rajujen joukkojen” valtaa, vaan nyt maata hallitsee “todellisuudessa kommunistinen puolue” (emt.). Talonpoikiin nojautuva vallankumoustaktiikka kostautuu ja neuvostohallitus saa huomata, että
“niin pian kuin kapitalistin arvovalta oli murtunut, eivät työläiset enää kyenneet säilyttämään yhtenäisyyttä yhteiskunnallisen työprosessin toiminnassa. Niin pian kuin vieras taho lakkasi alistamasta heidän työskentelyään omaa tarkoitustaan varten, hajosi myöskin heidän yhtenäisyytensä tuottavana kokonaisuutena.” (S. 42–43.)
Tämä johti Venäjän uudet hallitsijat vähemmistödiktatuurin tielle. “Köyhälistön diktaturi” ei ole enää köyhälistöjoukkojen diktatuuria, vaan köyhälistöaatteen diktatuuria (s. 51). Bauerin mukaan
“oli anarkkian voittaminen mahdotonta muuten kuin kutsumalla tarmokkaimmat ja kokeneimmat organisaattorit takaisin liikkeisiin ja antamalla heille rajattomat, diktaattoriset valtuudet. Heille annetaan oikeus palauttaa urakkapalkkajärjestelmä, ryhtyä toteuttamaan Taylorin systeemiä ja erottaa viipymättä työstä kelvottomat työläiset, työläiset taas velvoitetaan »nurkumatta alistumaan työprosessin johtajain yksimieliseen tahtoon».” (S. 45.)
Seurauksena Venäjän yhteiskunnallisesti “takapajuisista” oloista on “despoottinen sosialismi”.
“Rajaton valta valtiossa, jota hallitsee proletariaatin pieni vähemmistö, samalla kun proletariaatti itse taas puolestaan on pieni vähemmistö Venäjän kansasta, antaa leiman venäläiselle sosialismille. Siellä muodostuu sosialistinen valtio. Sillä neuvostovalta on riistänyt työvälineet kapitalisteilta, vapauttanut työprosessin kapitalistien vallasta, temmannut työn tulosten käyttöoikeuden pois kapitalisteilta, ja nyt se itse, käytellen maan työvälineitä ja työvoimia suunnitelmansa mukaisesti, järjestää suunnitelmanmukaisen, välittömästi yhteiskunnan laskuun tapahtuvan työnteon ja suunnitelmanmukaisen, välittömästi yhteiskunnan nimessä tapahtuvan työntuotteiden jakelun. Mutta jos se on sosialismia, niin se on erikoisluontoista, despoottista sosialismia. Sillä siellä ei sosialismi merkitse sitä, että työtätekevällä kansalla itsellään on käyttöoikeus työvälineisiinsä, että se itse johtaisi työprosessia ja itse jakaisi työn tuotteet. Päinvastoin se merkitsee sitä, että kansasta irtautunut, vain kansan mitätöntä vähemmistöä edustava, kansan yläpuolella hallitseva valtiovalta saa vallita työvälineitä ja työvoimaa, työprosessia ja tuotteita pakkokeinoilla alistaen kansan kaikki voimat noudattamaan omaa suunnitelmaansa ja sijoittaen ne työjärjestöihinsä.” (S. 51–52.)
Neuvostobyrokratian ja punaisen armeijan hallitusjärjestelmä irtautuu proletarisesta syntymäpohjastaan ja itsenäistyy. Se uhkaa muodostua omintakeiseksi, luokkien yläpuolella olevaksi vallaksi, joka enää vain aatteellisesti edustaa köyhälistöä, mutta todellisuudessa käyttelee despoottista valtaansa, ei ainoastaan porvaristoa ja talonpoikaisväestöä, vaan myöskin köyhälistöjoukkoja kohtaan. Tämän kehityssuunnan näemme käytännössä tarkastaessamme neuvostovallan toimintaa sen koettaessa saada sosialistinen tuotanto pystyyn.” (S. 94.)
“Despoottinen sosialismi on välttämätön tulos yhteiskunnallisen vallankumouksen aiheuttamasta kehityksestä sellaisella edistystasolla, jolloin Venäjän talonpoika ei ollut kypsynyt edes poliittiseen eikä Venäjän työläinen vielä teollisuusdemokratiaan.” (S. 53.)
Länsi-Euroopan vallankumous
Jos Venäjän oloissa sosialistinen vallankumous johtaakin Bauerin mukaan väistämättä despotiaan ja vähemmistödiktatuuriin, niin Länsi-Euroopassa on asia toisin. Länsi- ja Keski-Euroopassa, joka on Venäjää paljon teollistuneempaa aluetta, ei voida ajatella vastaavanlaista “yhteiskunnan aineenvaihdon” keskeytymistä.
“Proletarisen vallankumouksen täytyy täällä ennen kaikkea turvata yhteiskunnallisen tuotanto- ja vaihtoprosessin jatkuminen ja välttää yhteiskunnan aineenvaihdon kaikkinainen katkeaminen. Senvuoksi ei se saa jättää teollisuutta ja kauppaa anarkisen »työväenkontrollin» valtaan eikä myöskään kansallistuttaa sitä yhdellä iskulla. Sen täytyy toimia asteettain, ensiksi kansallistuttaa vain sellaiset teollisuuden ja kaupan haarat, missä siirtyminen kapitalistisesta järjestelmästä sosialistiseen voi tapahtua tuotantoa ja liike-elämää keskeyttämättä.” (S. 132.)
“Erikoisesti ei proletarinen vallankumous saa jättää maanomistusolojen uudistamista alkeellisten joukkoliikkeiden tehtäväksi, vaan on sitä lujin käsin ohjattava. Ja lopuksi on sosialisoimisen muodot, laajuus ja erikoisesti ajankohta määrättävä siten, ettei ulkomaisen luoton hankkiminen ja elintarpeita ja raaka-aineita varten välttämättömän ulkomaisen pääoman saaminen käy mahdottomaksi.” (Emt.)
Myös “köyhälistön valtamuodon” tulee Bauerin mukaan olla Länsi- ja Keski-Euroopassa aivan erilainen kuin Venäjällä. Neuvostodiktatuuri, joka ottaa kaiken vallan työväen käsiin – vaikka se edustaisi väestön enemmistöäkin – tekee kapitalistisen tuotannon käytännössä mahdottomaksi, ja pakottaa sosialisoimaan sielläkin, missä siihen ei välttämättä ole yhteiskunnallisia edellytyksiä. Mutta, sanoo Bauer, jos proletariaatti
“demokratian pohjalla ja demokraattisia keinoja käyttäen saavuttaa poliittisen vallan, niin silloin ei kapitalistisen valtion koneistoa aluksikaan tuhota, vaan sen johto ainoastaan otetaan köyhälistön edustajain käsiin. Valtio- ja talouselämän jatkuvaisuus ei senvuoksi keskeydy. […] [J]uuri tämän jatkuvaisuuden nojalla voidaan järjestelmällisesti ja suunnitelmanmukaisesti muuttaa olevat olot käyden käsiksi aina vain niihin tehtäviin, joiden ratkaiseminen jo on mahdollista, ja ainoastaan sillä tavoin voidaan Länsi- ja Keski-Europan erikoisissa yhteiskunnallisissa oloissa nykyisellä kehityskaudella siirtyä kapitalismista sosialismiin. Demokratia on täällä se muoto, jota noudattamalla proletariaatti voi saavuttaa vallan ja käyttää valtaa silti väkivaltaisesti riistämättä oikeuksia proletariaattia vastustavilta työtätekevän kansan luokilta”. (S. 136, 137.)
“Teollisuusköyhälistö ei voi rakentaa sosialistista yhteiskuntaa, ennen kuin se on voittanut puolelleen sivistyneistön ja maataloustyöläisten laajat kerrokset. […] Kun me vielä olemme vähemmistönä vaaleisssa ja demokraattisissa edustuslaitoksissa, niin se todistaa, että liian suuret joukot henkisiä ja maataloustyöläisiä vielä ovat meidän riviemme ulkopuolella.” (S. 138, 139.)
Diktatuuri ja demokratia
Teoksensa lopussa Bauer omistaa jonkin verran näkemyksilleen diktatuuri- ja demokratiakäsitteistä.
“Jonkun luokan voiman määräävät: ensiksikin yhteiskunnalliset voimatekijät ja toiseksi sen käytettävissä olevat aineelliset väkivaltavälineet. “Luokan voiman määräävät yhteiskunnalliset voimatekijät ovat etupäässä: ensiksi luokan jäsenten lukumäärä; toiseksi sen järjestöjen laatu, lujuus ja toimintakyky; luokan asema tuotanto- ja jakeluprosessissa, mikä asema määrää luokan käytettävissä olevat taloudelliset voimakeinot; neljänneksi sen poliittinen valppaus, toimeliaisuus ja uhrautuvaisuus; viidenneksi sen sivistystaso, kyky vaikuttaa henkisillä keinoilla oman luokan jäseniin ja muihin luokkiin, sen aatesuunnan innostava voima. “Luokan käytettävissä olevat väkivaltavälineet ovat sen määräysvallassa oleva aseistettu armeija, tämän armeijan aseistuksen paljous ja laatu sekä tämän aseellisen voimatekijän johdon ja järjestelyn hyvyys. Demokratia on se valtiomuoto, jossa valtiollisen vallan jakautumisen määräävät yksinomaan yhteiskunnalliset voimatekijät ja jossa tätä jakautumista ei muuteta minkään luokan hyväksi aineellisten väkivaltakeinojen käyttämisen kautta. […] Demokraattisen valtion »kokonaistahto» on pelkästään yhteiskunnallisten voimatekijöiden lopputulos.” (S. 172, 173.)
“Jos työläisten lukumäärä on niin vähäinen, tahi työväestön luokkatietoisuus niin heikosti kehittynyt, että omistavilla luokilla on äänten enemmistö, niin silloin demokraattinen valtio on omistavien luokkien valtaväline. Yleensä on omistavien luokkien johto porvariston käsissä: demokratia on silloin porvarillista demokratiaa. […] Jos työväenluokka jo on valitsijoiden suurena enemmistönä ja kaupunkien ja maaseudun työläisten luokkatietoisuus on jo siksi voimakasta, etteivät he anna kapitalistisen sanomiston eikä kapitalistisen vaalikiihotuksen vaikuttaa itseensä, niin silloin työväenluokka anastaa vallan demokraattisessa valtiossa, joka muuttuu sen valtavälineeksi, demokratia on silloin proletarista demokratiaa. Demokratia on vain kaava. Onko tähän kaavaan valettu kapitalistinen, talonpoikainen vai proletarinen sisältö, se on riippuvainen yhteiskunnallisista voimatekijöistä.” (S. 174.)
“Luonnollisesti demokraattinen valtio, kuten jokainen valtio, perustuu väkivaltaan. Mutta demokraattinen valtio käyttää asevoimaansa ainoastaan turvatakseen lakiensa, asetustensa ja säädöstensä pyhyyden niskuroivia vähemmistöjä vastaan. Näiden lakien, asetusten ja säädösten sisältöä taas ei määrää minkään luokan väkivalta, vaan yksinomaan luokkien vhteiskunnalliset voimatekijät.” (Emt.)
“[Työväenluokka] voi täällä, päinvastoin kuin Venäjällä, anastaa valtiovallan demokratian pohjalla ja demokraattisin keinoin. Se, ettei valta vielä nykyisin ole sen käsissä, johtuu vain siitä, että laajat työläisryhmät eivät vielä ole vapautuneet kapitalistisen sanomiston, kapitalistisen vaalikiihoituksen, kapitalistisen kasvatuksen vaikutuksesta.” (S. 178.)
“Tosin porvaristo siinäkin tapauksessa, että proletariaatti demokratian avulla anastaa poliittisen vallan, asettuu vastustamaan sen ylivaltaa. […] Myöskin demokraattisen parlamentin täytyy turvautua diktaattorisiin voimakeinoihin, sen on murrettava porvariston jarrutus ja mahdollinen aktivinen vastarinta diktaattorisilla, kenties terroristisillakin keinoilla, niin pian kuin tästä parlamentista on tullut proletariaatin valtaväline. Sitäkin voidaan nimittää proletariaatin diktaturiksi, mutta se on kokonaan toisenlaista diktaturia kuin bolshevikkien. Se ei ole demokratiaan kohdistuvaa, vaan demokratian diktaturia. Tällöin ei väkivallan tarkoituksena ole saada aikaan yhteiskunnallisen vallanjaon kanssa ristiriitaista oikeudellista vallanjakoa, vaan sen kautta ainoastaan turvataan yhteiskunnallisten voimatekijöiden määräämä vallanjako kapinoivaa vähemmistöä vastaan.” (S. 179.)
Alunperin vuonna 1920 saksaksi julkaistun teoksen on suomentanut Alpo Kupiainen, ja sen on julkaissut Sosialidemokraattinen puoluetoimisto vuonna 1922.
Beatrice ja Sidney Webbin uraauurtava teos Englannin ammattiyhdistysliikkeen historia julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1894. Se oli vain paria vuotta aiemmin avioituneen Webbin pariskunnan ensimmäinen yhteinen suuri kirjahanke.
Webbeillä oli kirjan osalta selvä työnjako: Beatrice kokosi suurimman osan kirjan aineistosta ja kiersi ympäri maata tekemässä haastatteluja, kun taas Sidney muokkasi näin kootun aineiston julkaisukelpoiseksi tekstiksi. Molemmat Webbit liikkuivat aktiivisesti tuon ajan Lontoon sosialistipiireissä ja toimivat mm. reformistista sosialismia edustavassa fabianilaisseurassa. Ammattiyhdistysliikkeen historian lähtökohtana oli Beatricen ajatus siitä, että nousevien sosialistipoliitikkojen pitäisi ymmärtää paremmin työväenluokan omia järjestöjä. Ammattiyhdistyksistä ei ollut siihen mennessä julkaistuissa fabianilaisseuran pamfleteissa mainittu mitään.
Kahden vuoden työn jälkeen kirja julkaistiin alkuvuodesta 1894. Se otettiin hyvin vastaan, ja sen ansiosta Webbit tulivat myös tunnetuiksi ay-keskusjärjestö TUC:n piirissä; erityisesti Sidney – joka oli myös aktiivinen julkipoliitikko – sai mainetta ammattiyhdistysliikkeeseen liittyvien kysymysten asiantuntijana. Historiankirjoituksenkin osalta kirja edusti tietynlaista radikalismia, sillä ajan hengen mukaista oli kelpuuttaa vakavan historiantutkimuksen aiheeksi lähinnä “korkeamman” tason poliittisia tapahtumia ja päättäjiä.
Heti kirjan julkaisun jälkeen Webbit alkoivat työstää seuraavaa suurta teostaan, Industrial Democracy. (Teosta ei ole suomennettu.) Yhdessä Ammattiyhdistysliikkeen historian kanssa se sinetöi Webbien maineen Englannin johtavina ammattiyhdistysliikkeen tutkijoina.
Jotkut Webbien johtopäätökset ovat saaneet osakseen arvostelua – esimerkiksi Robert Owenin merkitystä on sanottu yliarvioidun – mutta Webbien elämänkerturi Lisanne Radicen mukaan
“Webbien pioneerityö ei ole kokonaisuutena vanhentunut, ja sillä on ansaittu paikkansa akateemisilla lukulistoilla. Se perustuu huolellisesti tutkittuun alkuperäisaineistoon, ja sen selkeys ja arvovalta tekevät siitä historiankirjoituksen mallikappaleen. Ei ole yllättävää, että Henry Pelling viittaa teoksessaan History of British Trade Unionism ‘Beatrice ja Sidney Webbin klassiseen teokseen’ ja että [Eric] Hobsbawm kuvasi Webbejä ‘erinomaisiksi historiantutkijoiksi’. Paljonpuhuva on [A. E.] Mussonin arvio, jossa kritiikistä huolimatta kiitettiin ‘heidän mittaamatonta tutkimustyötään ja näkemyksellistä tulkintaansa’ ja jonka mukaan kirja oli ‘monumentaalinen’.” (Lisanne Radice. Beatrice & Sidney Webb. Fabian Socialists, s. 103–104. St. Martin’s Press, 1984.)
Suomeksi Webbien kirja julkaistiin kolmessa osassa vuosina 1907, 1908 ja 1909. Suomenkielisen käännöksen lähteenä oli Eduard Bernsteinin saksankielinen käännös. Tässä julkaistavan ensimmäisen osan on suomentanut Aku Rissanen, ja julkaisijana toimi turkulainen aikakauslehti Sosialisti.
Karl H. Wiikin (1883–1946) teos Kovan kokemuksen opetuksia. Sananen suomen työväelle ilmestyi ensimmäisen kerran loppuvuonna 1918. Teoksessa punakaartien ja SDP:n radikaalien linjaa vastustanut Wiik – hänen mukaansa sisällissota oli “surullisinta aikaa, jota Suomen työväki on elänyt” (s. 7) – vetää yhteen henkilökohtaisia näkemyksiään vuoden 1918 sisällissotaan johtaneesta kehityksestä, puoluejohdon virheistä ja sodanjälkeisestä tilanteesta.
Wiikin mukaan suomalaisen sosialidemokratian radikaali luokkataistelulinja ei ollut vain poliittinen virhearvio, vaan sen taustalla oli yhteiskunnallisten olosuhteiden tietynlainen kehitys sotaa edeltäneenä aikana. Kuten muissakin Itä-Euroopan maatalousvaltaisissa maissa, Suomessakin kapitalismin horjuttaessa perinnäisiä maaseudun elinkeinoja kehitys proletarisoi nopeasti suuria joukkoja, ja nämä taas “hakeutuvat joukottain teollisuuden palvelukseen, eikä sekään voi tarjota heille riittävää toimeentuloa. Liittyessään työväenliikkeeseen antavat nämä usein huutavassa hädässä sekä muutenkin alhaisella kehitysasteella olevat ainekset koko liikkeelle levottoman leiman” (s. 9). “Puolueen onnettomuus oli […] että se oli liian suuri ollakseen yhtenäinen.” (S. 84.)
Wiikin käsitys on, että johdonmukaisen sosialistisen linjan noudattaminen vaikeutui, kun vuoden 1905 suurlakon jälkeen puolueeseen liittyi paljon uusia jäseniä. Mukana oli “erilaatuista ainesta” kuten torppareita ja muita pienviljelijöitä, “joilla ei voinut olla sosialistisia kehitystendenssejä”. Samalla jäsenryntäys loi harhakuvitelman, että SDP “muka edusti ‘koko työtätekevää kansaa'”, jolloin puoluejohdon halukkuus kompromisseihin muiden puolueiden kanssa väheni. (S. 12–13.)
Suomalaisen sosialidemokratian jyrkkyys johtui osin siitäkin, ettei Suomessa “ollut radikaalista porvaripuoluetta, joka kaukonäköisesti ja päättäväisesti olisi ryhtynyt korjaamaan pahimpia yhteiskunnallisia epäkohtia” (s. 10). Jatkuvat parlamentin hajottamisetkin vaikuttivat sen, että väkijoukkojen tarmo suuntautui suoraan toimintaan, mm. punakaarteihin. Tätä suuntausta sitten myös SDP:n johdon enemmistö tuki (s. 103).
“Sosialidemokratiamme suurimmat ulkonaiset voitot eivät ole olleet uutteran, kestävän työn tuloksia, vaan seurauksia epäsäännöllisten ulkonaisten olojen aiheuttamista kumousmaisista purkauksista (vv. 1905 ja 1917). Ei siis ihme, ettei työväkemme tajuntaan ole päässyt täysin juurtumaan ymmärrys yhteiskunnallisen kehityksen lainalaisuudesta ja ettei hitaalle, rauhalliselle parlamentaariselle toiminnalle ole opittu antamaan riittävää arvoa.” (S. 20.)
Wiikin mielestä kumousaika “näytti toteen sen väitteen, ettei Suomen työväenluokalla ollut sitä yhtenäisyyttä, joka olisi tehnyt sille mahdolliseksi tahraamattomalla kilvellä käydä tämmöistä taistelua”. “Tuotanto saatiin vain osaksi ja vaillinaisesti käyntiin. […] Valtion raha-asiat joutuivat rappiotilaan. […] Virkamiesten lakko oli täydellinen.” (S. 105–106.)
Sisällissodan jälkeen seurasi voittajien taholta “mitä hillittömimmän taantumuksen purkaus”, jonka seurauksena “osa, tosin pieni osa Suomen työväkeä alkoi kallistaa korvansa Venäjältä tuleville kehoituksille” (s. 110, 112).
“Sosialidemokratian tehtävä tämmöisessä tilanteessa on selvä: taistelu kahdella rintamalla. Tämä taistelu johtaa tuloksiin, siinä määrin kun ehtii syntyä voimakas, itsetietoinen, luokkatietoinen työväenliike. Sen syntyä eivät nyt enää vaikeuta niin paljon vallanpitäjäin säätämät rajoitukset kuin työväen omassa keskuudessa vallitseva väsymys, joka ilmenee ei ainoastaan bolshevististen oikoteiden etsinnässä, vaan myös ja enemmänkin sen näennäisenä vastakohtana: toimettomana odotuksena, että sosialidemokratian etunenään astuneet uudet johtajat saisivat parlamentaarisella toiminnallaan aikaan lievennystä työväen tilaan.” (S. 113.)
“[Meidän täytyy] päästä tuosta yksipuolisesta, konemaisesta eikä vähääkään marxilaisesta käsitystavasta, jonka mukaan ihminen on sokeasti ja tahdottomasti ulkonaisten olosuhteiden luoma. Tämä käsitys […] aiheuttaa, että annetaan liian vähän arvoa sille pyrkimykselle yksilön siveelliseksi ja henkiseksi kehittämiseksi, jonka pitää tapahtua rinnakkain ulkonaisten olosuhteiden uudesti järjestämisen kanssa.” (S. 116.)
Sisällissodan jälkeen Wiik lukeutui uuden SDP:n vasemmistoon. Toisen maailmansodan aikana hän kuului sotaa vastustaneisiin “kuutosiin”, erotettiin puolueesta ja tuomittiin vankeuteen. Sodan jälkeen hän ehti olla mukana perustamassa SKDL:ää, mutta kuoli pian sen jälkeen vuonna 1946.
Tässä julkaistava teksti perustuu Wiikin teoksen vuonna 1919 julkaistuun kolmanteen painokseen.
Evert Huttusen (1884–1924) kirjanen Sosialidemokraattinen puoluejohto ja kansalaissota ilmestyi loppuvuodesta 1918 kommentaarina Venäjän helmikuun vallankumouksen (1917) jälkeisille tapahtumille, jotka olivat johtaneet yhteiskunnallisten ristiriitojen kärjistymiseen loppuvuodesta 1917 ja lopulta sisällissotaan alkuvuodesta 1918. Sosiaalidemokraattisen puolueen johto oli laillisia keinoja kannattaneen Huttusen mielestä antautunut vastuuttomalle vallankumouslinjalle, jonka haaksirikon sisällissota osoitti.
Inkerinmaalla 1884 syntynyt Huttunen oli venäjänkielentaitoisena läsnä useimmissa niissä keskusteluissa, joita SDP:n johto kävi venäläisten kanssa helmikuun vallankumouksen jälkeen mm. kertoakseen venäläisille sosiaalivallankumouksellisille ja sosialidemokraatteja Suomen tilanteesta.
Kun Venäjän väliaikainen hallitus oli hajottanut Suomen eduskunnan kesällä 1917 tämän hyväksyttyä valtalain, edusti Huttunen SDP:n puoluetoimikunnassa laillista toimintaa kannattavaa vähemmistöä, joka ei olisi halunnut kokoontua hajotetun eduskunnan nimissä ennen uusia vaaleja.
Kun loppuvuodesta 1917 yhteiskunnallinen vastakkainasettelu alkoi kärjistyä, oli Huttunen yksi aktiivisimmista parlamentaristisen linjan puolustajista vallankumouslinjaa vastaan. Tämän vuoksi hänellä oli mahdollisuus toimia sisällissodan jälkeisen sosiaalidemokraateista lähes kokonaan puhdistetun “tynkäparlamentin” toisena sosialidemokraattisena kansanedustajana Matti Paasivuoren ohella. Hänet oli valittu kansanedustajaksi 1916 toimittuaan sitä ennen viipurilaisen työväenlehti Työn toimittajana.
“Jos [helmikuun] vallankumouksen jälkeen olisi tahdottu saavuttaa mahdollisimman suuria tuloksia, olisi kumouksellisen toiminnan asemasta pitänyt parlamenttariselle toiminnalle panna suurempaa painoa. Erittäinkin olisi sitä täytynyt painostaa joukkojen keskuudessa, jonne oli jo juurtunut parlamenttarismia väheksyviä mielipiteitä. Yhdeltä puolen oli siihen syynä Venäjältä päin tulevat vaikutukset ja toiselta puolen kokemukset eduskunnalliselta toiminta-ajalta aikaisempina vuosina. Se seikka, että tsaarivalta jarrutti lainsäädäntötyötä tuhoten säännöllisesti vähänkin kansanvaltaisemmat eduskunnalliset saavutukset, oli omansa synnyttämään sellaisia mielipiteitä, ettei eduskunta saakaan mitään aikaan, vaan kaikki suuremmat voitot, jotka työväkeä voisivat hyödyttää, olisivat saavutettavissa ulkonaisen toiminnan ja painostuksen kautta. Vallankumouksen jälkeen asema oli muuttunut. Menestyksellisen eduskunnallisen toiminnan tulokset olivat nyt kokonaan toiset kuin aikaisemmin. Mutta sitä eivät, valitettavasti kyllä, kaikkialla joukot tajunneet. Ja mitä taas johtaviin aineksiin puolueessa tulee, ne kyllä sen ymmärsivät, mutta ollen liian suuressa määrässä venäläisen bolshevismin vaikutuksen alaisia ja luottaen liiaksi »suoran toiminnan» etuihin, eivät painostaneet sitä tarpeeksi joukkojen keskuudessa.” (S. 13-14.)
Louis Althusser oli eräs 1900-luvun merkittävimpiä filosofeja. Kansankulttuuri ja Vastapaino julkaisivat vuonna 1984 tämän kahdeksan vuotta aiemmin ranskaksi otsikolla Positions ilmestyneen valikoiman.
Valikoiman tekstit ovat vuosilta 1964-1975. Niistä kuuluisin on vuonna 1969 kirjoitettu, vuoden 1970 kesäkuussa Le Penseé -lehdessä julkaistu essee “Ideologia ja ideologiset valtiokoneistot” (Idéologie et appareils idéologiques d’État), jossa Althusser puolustaa ajatusta “ideologisista valtiokoneistoista”, jonka Nicos Poulantzas oli tuonut keskusteluun New Left Review’n artikkelissaan The Problem of the Capitalist State (1969). Artikkelissa Poulantzas arvostelee Ralph Milibandin kirjaa The State in Capitalist Society (1969). Artikkeli poiki kuuluisan Miliband-Poulantzas -debatin, joka oli eräs keskeisistä debateista vuoden 1968 tapahtumien jälkeisessä valtioteoreettisessa keskustelussa.
Althusserin valtioteoreettisen esityksen mukaan valtiossa on sekä yhtenäinen sortava valtiokoneisto että monituiset ideologiset valtiokoneistot (IVK). Sortokoneisto sisältää lait ja oikeuden, toimien ”julkisella alueella” ja pääosin väkivallan keinoin, mahdollistaen tuotantosuhteiden uusintamisen poliittiset edellytykset. Tämän rinnalla yksityisellä alueella eli kansalaisyhteiskunnassa pääasiassa ideologisin keinoin toimivat IVK:t, mahdollistaen tuotantosuhteiden uusintamisen ideologiset edellytykset. Kaikkein merkittävin IVK on koulutuksellinen IVK. (Sivut 100–102, 105 ja 108.) Althusserin IVK:ihin kuuluu myös poliittinen IVK, ”toisin sanoen parlamentaaris-demokraattinen hallinto yleisine äänioikeuksineen ja puolueitten taisteluineen” (s. 108–109). Ideologiat eivät ”synny” IVK:issa: ideologiset valtiokoneistot ”myötävaikuttavat tuotantosuhteiden uusintamiseen tämän prosessin osana”, mutta ”tuotantosuhteiden uusintaminen toteutuu vasta itse tuotanto- ja vaihtoprosessin piirissä” (s. 138).
Kiitokset kirjan suomentaneille Leevi Lehdolle ja Hannu Siveniukselle, sekä Raimo Parikalle, joiden ansiosta valikoima on nyt sähköisenä verkossa.
Taavi Tainion ulkomaisten lähteiden pohjalta laatima Työmiehen katkismus ilmestyi ensi kertaa vuonna 1899, ja samana vuonna suomeksi ilmestyneen Karl KautskynErfurtin ohjelman ohella se oli ensimmäisiä marxilaista sosialismikäsitystä esitteleviä suomenkielisiä kirjasia.
Taavi Tainio (1874-1929) oli suomalaisen sosialistisen työväenliikkeen veteraaneja, joka oli mukana jo 1800-luvulla. 1800-luvun loppupuolella hän kuului Eetu Salinin ja Kössi Koskisen ohella siihen “rähinöitsijöiden” joukkoon, joka Helsingin työväenyhdistyksessä halusi eroon työnantajavetoisesta, wrightiläisestä työväenliikkeen suuntauksesta ja kannatti työväen itsenäistä luokkapuolueetta. 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana hän lukeutui niiden joukkoon, joita syytettiin puolueen sisäisessä keskustelussa revisionisteiksi mm. siitä syystä, että he painottivat ay-liikkeen tärkeyttä ja yhteistyötä porvarillisten puolueiden kanssa Suomen autonomian puolustamiseksi.
Suurlakon jälkeen Tainio vastusti työväenpuolueen radikaaleinta luokkataistelulinjaa ja oli myös punakaartien periaatteellinen vastustaja. Hän oli syrjässä sisällissodassa, mutta sai punakaartien ja aseellisen toiminnan julkisesta vastustamisesta huolimatta yhdeksän vuoden kuritushuonetuomion. Hän pääsi kuitenkin vapaaksi jo 1918 ensimmäisten armahdusten myötä, minkä vuoksi hän saattoi olla käynnistämässä uuden SDP:n toimintaa sisällissodan jälkeen saman vuoden joulukuussa. Hän toimi usean vuoden ajan puoluesihteerinä.
Tainion teos on laadittu vuoropuhelun muotoon, jossa kirjasen laatija vastaa tavallista tallaajaa edustavan henkilön kysymyksiin sosialismista ja aatteen suhtautumisesta eri ilmiöihin.
7. Kuinka joku voi toisten työstä hedelmät ottaa? – Siten, että kaikki tuotantovälikappaleet, maat, kaivokset, koneet, työaseet ja raakatavarat ovat pienen kapitalistijoukon hallussa, jotka, saadakseen näistä välikappaleista voittoa, ostavat niiden ihmisten työvoiman, jotka eivät mitään omista, mahdollisimman alhaisesta hinnasta. Tämä hinta on työpalkka, joka ei koskaan saa nousta niin kalliiksi, että se kuluttaisi kapitalistin voiton, vaan ei se myöskään saa pitemmäksi ajaksi painua niin alas, ettei se korvaisi uuden työvoiman kasvatuskustannuksia (s. 8).
19. Puhut kapitalistisesta tuotantojärjestelmästä, mitä se on? – Tavarain valmistus- eli tuotantotapa, jossa valmistus- eli tuotantovälikappaleiden omistaja nauttii ylijäännöksen omaksi hyväkseen, ostettuaan työmiesten työvoiman käyvästä hinnasta, s. o. käytettyään sitä enemmän arvosta kuin hän siitä on maksanut (s. 13).
Kirjanen noudattelee aikanaan yleisesti omaksuttua, yksinkertaisettua “väistämättömän kehityksen” linjaa, jossa “[s]itte kun ne pienien pääomain omistajat on saatu tuhotuiksi, jotka eivät voi kestää kilpailussa suurten pääomain rinnalla, alkavat suurpohatat järjestää tuotantoa omalla tavallaan. Siten säästyy työvoimaa, joten työmiehet jäävät leivättömiksi” (s. 20). Saman ajatustavan mukaisesti sosialistisen “agitatsionin” välttämättömyys on lähinnä siinä, että “[s]en avulla lievennetään vanhan yhteiskunnan synnytystuskia” (s. 32).
Teos sisältää myös melko ajattomalta vaikuttavia vaatimuksia esimerkiksi välillistä verotusta vastaan sekä rajankäynnistä “vapaamieliskansanvaltaisiin” eli liberaalis-demokraattisiin puolueisiin nähden. Toisaalta kysymykset “vapaasta rakkaudesta” ja “naisyhteisyydestä” (s. 33-34) eivät enää kuulu sosialismin nykyisten vastustajien esille nostamiin “ongelmakohtiin”.
Suomessa Katkismuksesta otettiin neljä painosta. Tässä julkaistava teos perustuu vuonna 1904 Michiganissa A. Lempisen kustannuksella julkaistuun Sosialistinen katkismus -nimiseen versioon.
Graham Wallasin alunperin vuonna 1889 julkaistu ja 1908 suomennettu pamfletti Omaisuus sosialistisessa valtiossa on viime vuosisadan alussa suomeksi julkaistujen sosialististen kirjasten joukossa sikäli harvinainen, että se edustaa fabianilaisuutta. Fabianilaisuus on saanut nimensä englantilaisesta, edelleen olemassa olevasta Fabian Societysta, joka yhdisteli liberaalia radikalismia ja työväenliikkeen aatteita ja harjoitti tältä pohjalta tutkimus- ja valistustyötä.
Pari vuotta seuran perustamisen jälkeen siihen vuonna 1886 liittynyt Wallas oli tasavaltalaista ja sekulaaria radikalismia kannattanut opettaja, joka oli saanut vahvoja vaikutteita Jeremy Benthamilta ja John Stuart Milliltä. Fabian Societyn suhdetta brittiläiseen politiikkaan tutkineen A. M. McBriarin mukaan Wallas oli fabianilaisia kollegoitaan “akateemisempi”, ja häntä kiinnostivat abstraktit ja teoreettiset kysymykset.
Seura otti nimensä roomalaisen kenraali Quintus Fabius Maximus Cunctatorin mukaan; cunctator merkitsee ‘viivyttelijää’ ja viittaa Fabiuksen toisessa puunilaissodassa menestyksellisesti käyttämään väsytystaktiikkaan, jota reformistisesti suuntautuneen seuran jäsenet pitivät hyvänä tapana myös yhteiskunnan muuttamiseksi.
Graham Wallas ei kuulunut seuran nimekkäimpiin jäseniin – näitä olivat Sidney ja Beatrice Webb sekä George Bernard Shaw – ja erosi seurasta poliittisten erimielisyyksien vuoksi 1904, mutta McBriarin mukaan hän lukeutuu “niihin johtaviin fabianilaisiin” – Webbien, R. H. Tawneyn, R. C. K. Ensorin ja G. D. H. Colen ohella – joiden panos “historiankirjoituksen ja yhteiskunnan poliittisten instituutioiden kuvauksen alalla” on merkittävä.
Wallas pohdiskelee kirjoituksessaan omaisuuskysymystä sosialistisessa yhteiskunnassa: jos valtio ei omista kaikkea, niin mitä jää yksilöiden omistettavaksi, ja millaisia seurauksia sillä todennäköisesti on? Wallasin näkemyksen mukaan joidenkin tahojen kannattama puhdas yhteisomistuskommunismi ja tasanjako ei ole toimiva järjestelmä.
“[Sosialistiset edelläkävijät] lähtivät aina siitä, että jos muutama sata henkilöä yhdistää omaisuutensa ja ansionsa yhteiseen rahastoon yhteisesti käytettäväksi yhteisen asian eteen, niin sen kautta voitaisiin luoda paratiisi maan päälle. Sen jälkeen on joukko kokeita näyttänyt toteen, että olkoonpa mikä kulutusjärjestelmä tahansa, vaikkapa niin tarkoituksenmukainen kuin Fourier’in »yhteisyys» tai Owen’in »Uusi Maailma» ja huomioonottamatta sen taloudellisia etuja, ei se useitakaan ihmisiä viehätä, sellaisia kuin ihmiset nykyään ovat, lukuunottamatta hyvin harvinaisia olosuhteita.” (S. 9.)
Tästä on seurauksena, että yksityisomaisuus – esimerkiksi ajanhukkaa merkitsevä yksityinen ruoanlaitto ihmisten yksityisissä kodeissa yhteiskeittiöiden sijaan – on väistämätöntä, ainakin niin kauan kun ihmisten halut eivät tältä osin muutu. Ja jos oikeus omistaa omia tavaroita myönnetään, on myös myönnettävä oikeus myydä ja ostaa niitä, ja samoin käyttää niitä – “vahingoittamatta lähimmäistään” – tulon hankkimiseen.
“Jos myönnämme jollekin oikeuden omistaa kirjanpainimen, auran, kirjansitojan työaseen tai mitä muuta tahansa, niin saamme myöskin antaa hänelle oikeuden käyttää omaisuuttaan niin, että vahingoittamatta lähimmäistään, voi saada suurimman mahdollisen ansion siitä. Muussa tapauksessa voisi, jos yhteiskunta sekaantuisi asiaan, niinkauan kun se ei ole vastuunalainen järjellisestä omaisuuden käyttämisestä, tulokseksi tulla omaisuuden ei-järjellinen käyttäminen.” (S. 17.)
“Yhteiskunnan omaisuudeksi jäisi siten: maa, laajimmassa merkityksessään ja välikappaleita tuotantoa, jakamista ja kulutusta varten, joita edellisestä voidaan johtaa perhettä suuremmissa yhdyskunnissa.” (S. 11.)
Wallasin teos on mielenkiintoinen erityisesti siitä näkökulmasta, että sen käsittelemistä kysymyksistä voi huomata monien niistä olevan edelleen ajankohtaisia siinä mielessä, että niistä ei työväenliikkeessä vallitse sen enempää yksimielisyyttä kuin aikaisemminkaan. Näin esimerkiksi kysymyksessä vallankumouksellisuudesta ja reformismista, joista jälkimmäistä Wallas nimittää “uudeksi käsitykseksi sosialismista”. Alla oleva lainaus voisi kuitenkin olennaisen sisältönsä puolesta olla yhtä hyvin mistä tahansa samaa aihepiiriä käsittelevästä keskustelusta sata vuotta myöhemminkin.
“Kasvava tietoisuus syiden yhtenäisyydestä yksilön ja yhteiskunnan kehityksessä (taito, josta osaksi on kiittäminen Darwinia), puolivuosisatainen kiihotuskamppailu pettyneine toiveineen, laitosten säännöllinen uudistaminen sosialistiseen suuntaan henkilöiden avulla, jotka muuten hylkäsivät sosialistiset ihanteet, kaikki kehoittaa meitä luopumaan toiveista lopullisen ja täydellisen uudistuksen suhteen.” (S. 6.)
Näin Wallas puolestaan varoittaa siitä, mitä jotkut nykyään kutsuvat “sosiaaliseksi maahanmuutoksi”:
“Jos [...] kaikki [sosialistiseen maahan] vastatulevat saisivat täydet taloudelliset oikeudet, tulee se maa jossa sosialismi, tai yhteiskuntajärjestys joka lähentelee sitä, on toteutunut, köyhälistön siirtolaisuuden esineeksi, maista, joissa tuotannon välikappaleet ovat yksityisomaisuutta. [...] [J]okaista todellista koetta parantaa köyhälistön elinmahdollisuuksia kussakin europalaisessa maassa, tulee seurata siirtolaislain, tarpeeksi hienotunteisen takaamaan suojan valtiollisille pakolaisille virkavaltaisuutta vastaan, ja joka ei myöskään aseta esteitä väen siirtymiselle, jota seuraisi henkisen ja aineellisen keskimäärän kohoaminen, mutta joka toiselta puolen on jyrkkä sulkemaan sen kansan pohja-loan, ihmishylyt, joista Europan mannermaiden sotilasvaltiot lakkaamatta koettavat vapautua.” (S. 14–15.)
Näin hän käsittelee tasapalkkauskysymystä:
“Meidän päivinämme sosialistit ovat saaneet oppia osuustoiminnallisten yritystensä ja virheiden kautta, että ne edut, joita voitaisiin saavuttaa yksityisen toiminnan kautta, pitää henkilöitä, joille on edistynyt liikenemiskyky, poissa yhteisistä yrityksistä ellei vaikeampaa johtajatointa palkata paremmin kuin tavallista työtä. Kuinka suureksi ero tulee, että yhteiskunta voisi taata itselleen täysin kykeneviä voimia, sen voi ainoastaan kokemus ratkaista.” (S. 21.)
Ja näin taas kysymystä valtion ja yksilön suhteesta:
“Puhtaan sosialismin vallitessa, käyttäen tätä sanaa sen ahtaimmassa merkityksessä, ei valtio tarjoa yhdellekään jäsenistään etuoikeuksia, ellei se ole maksettu hinnalla, joka korvaa kaikki siitä johtuvat kulut. Tässä suhteessa on esim. postiliike puhdas sosialistinen laitos. Jos niin olisi, ei valtio voisi vaatia työtä jäseniltään, ja työhön pakottaisi ainoastaan pelko kuolla nälkään. Puhtaan kommunismin aikana sitä vastoin, sellaisena kuin sen määritteli Louis Blanc: »Jokaiselta kykyjensä mukaan; jokaiselle tarpeittensa mukaan» tulee valtion ilman vastustelematta ja vastapalveluksia vaatien täyttää kaikki jäsentensä mahdolliset vaatimukset. Meidän yleiset kaivoksemme ovat, lukuisten esimerkkien joukossa, puhdasta kommunismia. [...] Sillä, sellaisten kanssa kuin ihmiset nykyjään ovat, läpisuolattuja turmeltuneen kauppajärjestelmän siveellisyysperiaatteilla, saa valtio olla ylenmäärin varovainen päättäessään mitkä tarpeet tyydytetään maksutta, käyttämättä työpakkoa.” (S. 23–24.)
Neuvostoliiton romahtamisesta on kulunut jo yli 30 vuotta, mutta vasemmiston näköalat ovat edelleen varsin matalat. Vaikka työn ja pääoman vastakohtaisuuden ei ajateltaisikaan kadonneen, silti usein ainoana realistisena vaihtoehtona pidetään tyytymistä kapitalistisen talouden sääntelyyn ja sen pahimpien epäkohtien korjaamiseen.
Paul Cockshottin ja Allin CottrellinUusi sosialismi esittää vaihtoehdon kapitalistiselle markkinalogiikalle. Kirjassa selvitetään, miten miljoonia erilaisia tuotteita valmistavan yhteiskunnan toiminta voidaan suunnitella tarvitsematta turvautua kapitalistisiin markkinoihin tai byrokraattiseen mielivaltaisuuteen. Suoraan demokratiaan perustuvan suunnitelmatalouden pohjana he käyttävät työajalle pohjautuvaa arvonmääritysjärjestelmää sekä supertietokoneita ja tietoverkkoja.
Kirja on tärkeä puheenvuoro vasemmiston keskusteluun kapitalismista ja kapitalistisen järjestelmän konkreettisista vaihtoehdoista. Alunperin vuonna 1993 englanniksi julkaistu Towards a New Socialism on sittemmin käännetty ruotsiksi (2002), tšekiksi (2006), saksaksi (2006), espanjaksi (2007), venäjäksi (2007), suomeksi (2012), kiinaksi (2017) ja italiaksi (2021).
Sosialismi.netin julkaisema suomenkielinen painos sisältää alkuperäisen kirjan lisäksi päivitetyn version luvusta 15, vuonna 2008 kirjoitetut lisäluvut sosialistisesta laskentakeskustelusta (luku 16) ja sosialismiin siirtymisestä (luku 17), sekä tšekinkielistä painosta varten kirjoitetun uuden esipuheen ne osat, joiden aihepiiriä ei luvuissa 16 ja 17 ole käsitelty. Tekijöiltä on myös saatu päivitettyjä tietoja tietokoneiden laskentatehon kehityksestä 1990-luvun alun jälkeen.
Paul Cockshott, jolla on tausta taloustieteessä, työskentelee Glasgow’n yliopistossa tietojenkäsittelytieteen professorina (Reader). Allin Cottrell on työssä taloustieteen professorina Wake Forestin yliopistossa Yhdysvalloissa.
Sisällys
Esipuhe 1. Epätasa-arvo 2. Epätasa-arvon poistaminen 3. Työ, aika ja tietokoneet 4. Suunnittelun peruskäsitteet 5. Strateginen suunnittelu 6. Yksityiskohtainen suunnittelu 7. Makroekonominen suunnittelu ja budjettipolitiikka 8. Kulutushyödykkeiden myynti 9. Suunnittelu ja informaatio 10. Ulkomaankauppa 11. Kauppa sosialististen maiden välillä 12. Kommuuni 13. Demokratiasta 14. Omistussuhteet 15. Muiden sosialististen mallien arviointia 16. Sosialistinen laskentakeskustelu 17. Siirtyminen sosialismiin Jälkisanat
